Nuoren toimittajan UKK

Tämä on aloittelevan toimittajan opas – eli kysymyksiä ja vastauksia yleisimpiin asioihin, jotka ovat nousseet esille Journalismin Kisällit -kursseilla käydyissä keskusteluissa ja mentorointisessioissa. Kisällikurssi on nimensä mukaisesti kurssi, jolla kokeneet toimittajat luotsaavat nuorempia journalismista innostuneita tekijöitä toimittajan työssä.
Aloittaessamme Kisällikurssien vetämisen syksyllä 2022 me vetäjät havahduimme siihen, että nuoret toimittajat kysyivät kerta toisensa jälkeen ihan perusasioita journalismista ja etenkin free-työstä. Syy tähän on ilmeinen: yhä harvempi pääsee oppimaan toimittajan työtä toimituksessa. Siksi päätimme koota tämän oppaan.

Opas ei tietenkään ole tyhjentävä katsaus kaikkeen journalistiseen työhön. Tässä vastataan niihin kysymyksiin, jotka toistuvat nuorempien kollegojemme puheissa toimittajan työstä. Kisällikursseilla keskitytään enimmäkseen kirjoittavan toimittajan työhön, niinpä myös tämä opas kuvaa lähinnä tätä osaa ammatistamme.

Toivottavasti  opas myös rohkaisee toimittajan perushyveeseen, kyselemiseen. Tärkein ohjeemme myös toimittajan työtä koskevissa asioissa on: jos et tiedä tai olet epävarma, kysy! Kollegat auttavat kyllä. Kaikki ovat olleet alun perin samassa tilanteessa, nuorina ja innokkaina, vailla käytännön kokemusta.

Tämä opas on tehty kurssilla, jota tuki Jokes. Kiitos rahoittaja tuesta, kiitos kisällit kysymyksistä, kiitos kollegat avusta oppaan kokoamisessa!

Reetta Räty & Anu Silfverberg

 

Sisällysluettelo:

  1.  Journalismi ammattina
  2. Käytännön työ
  3. Juttujen tarjoaminen ja myyminen
  4. Rahat
  5. Toimittaja ja tunteet
  6. Toimittajan etiikka
  7. Palaute, some ja vihaposti
  8. Journalistinen yhteisö

 

 

1. JOURNALISMI AMMATTINA

 

Miten toimittajaksi pääsee?

 

Journalismi on vapaa ammatti, mikä tarkoittaa, että toimittajana työskentely ei edellytä tutkintoa (toisin kuin vaikkapa lääkärin ammatti).

Toimittajaksi voi päätyä monia reittejä. Alan tutkintoa ei välttämättä tarvita, ja käytännössä kuka vain voi halutessaan kutsua itseään toimittajaksi.

Usein toimittajaksi kasvetaan tekemällä toimittajan työtä: haastattelemalla, kirjoittamalla, tekemällä ensimmäinen radio-ohjelma, tv-insertti, pieni uutinen tai vaikka ainejärjestölehden juttu. Ensin pientä, sitten isompaa. Tai: ensin radiota, sitten tekstiä, tai toisin päin. Oppiminen ja ammatin käytännöt opitaan usein kokeneempia jäljitellen ja omaa tapaa etsien.

Kaksi yleistä reittiä toimittajaksi ovat: työharjoittelun ja free-työn kautta.
Ensimmäisiä omia juttuja voi tarjota vaikka paikallislehdelle, ylioppilaslehdille, ainejärjestölehdille, harrastus- tai järjestölehdille. Toimittajakoulutusta järjestävillä koulutuslaitoksilla on myös omia harjoitteluohjelmia, joiden kautta voi päästä toimitukseen töihin.

Kesätyö tai harjoittelupaikka on helpompi saada, jos on näyttää jotain julkaistua materiaalia. Jokainen toimittaja on joskus julkaissut sen ihan ensimmäisen juttunsa. Aloittelijatkin siis saavat juttuja julki – onnea ja sinnikkyyttä matkaan!

 

Pitääkö minun opiskella journalismia, ja jos niin missä?

 

Toimittaja ei tarvitse korkeakoulututkintoa, mutta siitä voi olla hyötyä, kuten mistä tahansa opiskelusta. Toimittajan pitää osata kerätä isojakin aineistoja, poimia niistä olennaiset asiat, ja kertoa niistä tiiviisti ja kiinnostavasti. Tällaista tiedonkeruuta, lähteiden arviointia ja asioiden tiivistämistä oppii esimerkiksi yliopistossa opiskellessa.

Toimittajan hyveisiin kuuluu myös kriittisyys. Esimerkiksi kriittisyys aihetta, yhteiskuntaa, lähteitä, haastateltavan sanomisia tai omia oletuksia kohtaan. Tällaista tervettä kriittisyyttä oppii opiskelemalla. Toimittajissa on esimerkiksi juristeja, uskontotieteilijöitä, suomen kielen pääaineopiskelijoita ja ihmisiä, jotka ovat opiskelleet vaikka kirjallisuustieteitä, yhteiskuntatieteitä tai psykologiaa. Nykyään toimituksiin etsitään myös journalisteja, jotka hallitsevat videot, grafiikat, infografiikat, videoeditoinnin tai ovat sujuvia somessa.

Journalismia voi opiskella esimerkiksi Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. Helsingin Haaga-Heliassa on viestintä ja journalismi -ohjelma, jossa voi opiskella medianomin AMK- tai YAMK-tutkinnon. Kannattaa tutustua oppilaitosten sivuilla opintojen sisältöihin, sillä niissä on eroja.

Kuten sanottua, journalismin opinnot eivät ole mitenkään välttämättömiä toimittajan työssä – journalismin perusperiaatteiden ja journalistin ohjeiden tunteminen sen sijaan  on.

Kannattaa huomioida, että jos takana ei ole journalismin opintoja, toimittajan pitää perehtyä journalistisiin käytäntöihin, journalismin etiikkaan ja vaikkapa haastattelutekniikoihin ja haastateltavan oikeuksiin jotain muuta reittiä kuin opiskelemalla niitä korkeakoulussa tai opistossa. Useimmat toimittajat oppivat nämä työssään kollegoilta. Kannattaa siis kysyä kokeneemmilta ja pyytää kollegoilta apua matalalla kynnyksellä. Tämä on helppoa, sillä toimittajat rakastavat puhua journalismista.

 

Mitä kaikkea toimittaja voi tehdä?

 

No vaikka mitä! Voi olla töissä aamuradiossa tai paikallislehdessä, tehdä töitä urheilun, politiikan, talouden, ympäristökriisien, mielenterveyden, sisustuksen, klassisen musiikin, rikosten, kokkauksen, ihmissuhteiden, kansainvälisten kriisien, Naton, kaupunkipolitiikan tai maatalouden aiheista. Kirjeenvaihtajat tekevät töitä ulkomailla, kaupunkitoimittajat taas kotikaupungissa. Toimittajista osa on erikoistunut johonkin tiettyyn aiheeseen. Voi olla vaikkapa Nato-toimittaja, kulttuuritoimittaja, oikeustoimittaja tai soteen erikoistunut toimittaja – mutta suurin osa toimittajista tekee töitä milloin minkäkin ajankohtaisen tai mieleen juolahtavan aiheen parissa. Toimittajana voi erikoistua myös välineen mukaan: joku osaa audion, toinen haluaa olla paras mahdollinen kirjoittaja, jotkut ovat parhaimmillaan suorassa tv-lähetyksessä, tekevät luontevasti uutismedian somekanavia tai hyödyntävät laajoja data-aineistoja journalistisissa projekteissaan. Osa toimittajista tekee nopeaa uutistyötä, osan työhön kuuluu pitkäjänteisempi perehtyminen tai tutkiva journalismi. Jotkut ovat erityisen hyviä kohtaamaan ihmisiä ja saamaan heidät puhumaan merkityksellisistä asioista, joidenkin taito on kaivaa sinnikkäästi uutisia asioista, joista kukaan ei ole erityisen halukas puhumaan julkisuudessa.

Uran aikana ehtii monenlaista. Ei siis ole tarvetta valita erikoistumisaluetta tai välinettä uran alkuvaiheessa. Digitalisaatio ja kaikenlainen maailman myllerrys taas pitää huolen siitä, että ihan jokaisen toimittajan työ muuttuu vuosien varrella.

 

Mitä kirjallisuutta tai muuta sisältöä alalle haluavan kannattaisi lukea?



Parhaiten journalistista kirjoittamista taitaa oppia lukemalla mahdollisimman paljon hyvää journalismia, kaikilla tuntemillaan kielillä. Siinä omaksuu vähän kuin itsestään joitakin alan käytäntöjä ja tapoja. Journalismia voi kuluttaa myös tutkailemalla tietoisesti sitä, miten mikäkin juttu on syntynyt: ketkä siinä ovat äänessä, miten juttu alkaa, miten sen rakenne toimii, miten jutun jännite syntyy ja kestää, ja niin edelleen. Jutuille voi tehdä hyvinkin tarkkoja ruumiinavauksia ja katsoa analyyttisesti, mitä ne ovat syöneet. Sama pätee toki muuhunkin kuin kirjoitettuun journalismiin.

Muutamia kirjavinkkejä kirjoittajalle:
Feature! Kirjoittamisen mestarikurssi (Teos 2022)
William ZinsserOn Writing Well The Classic Guide to Writing Nonfiction
Jack Hart: Storycraft (2012) + Storycraft, 2nd Edition (2021)

 

Mitkä ovat toimittajan työn hyvät ja huonot puolet?

 

Hyvät: Ammatissa oppii jatkuvasti uutta ja saa tavata monenlaisia kiinnostavia ihmisiä (olennaista: ei riitä, että vain soitellaan, pitää tavata ihmisiä!). Ammatti on yhteiskunnallisesti tärkeä ja sen kautta voi tuoda julki epäkohtia – toki myös ilon aiheita, vaihtoehtoja, taustoja, uusia näkökulmia. Työssä voi valottaa yleisölle jotain ihmeellistä ja yllättävää tai jotain ihan tavallista ja siksi kovin kiinnostavaa. Journalismi on ammatti, jossa pääsee miettimään eettisiä kysymyksiä ja oikeudenmukaisuutta. Jos haluaa perehtyä yhteen asiaan syvällisesti, voi erikoistua. Aika usein toimittajan työssä tulee tunne: en  olisi ikinä päätynyt tähän paikkaan ilman tätä  työtä, ai tällaista on ydinvoimalaitoksessa, EU-huipparin käytävillä, Nurmijärven Prisman varastossa, säätytalolla tai kurikkalaisessa rintamamiestalossa hirvipeijaisten aikaan! Toimittajana on ihan mahdotonta olla oppimatta uutta koko ajan. Monelle kirjoittavan toimittajan  työ on nautinnollista, koska saa kehittyä kirjoittajana, miettiä kieltä ja kerrontaa. Freetoimittajan työssä on paljon vapauksia: voi halutessaan tehdä muitakin töitä ja päättää omasta ajankäytöstään.

Huonot: Työn ja vapaa-ajan erottaminen on usein haastavaa. Työ kulkee omassa mielessä mukana kaikkialle. Alimmissa palkkaluokissa ja harjoittelijapaikoissa toimittajan ansiot ovat usein pienet, ja freelancerin talous voi olla varsinkin alkuun haastava palapeli (ks. kohta ”Kuinka paljon voin pyytää rahaa työstäni?”).

Sekin rassaa monia, että journalistin työssä arjen realismi ei aina kohtaa journalismin ihanteita esimerkiksi siksi, että jutun pitäisi olla valmis samaan aikaan kun alat vasta perehtyä asiaan.

 

Haluan kirjoittaa ensimmäisen juttuni, enkä tiedä mistään mitään. Mitä nyt?

 

Jos et ole esimerkiksi opintoihin liittyvässä harjoittelussa, voisit nyt pitchata ensimmäisen juttuideasi. (Ks. kohta ”Jutun tarjoaminen ja myyminen.) Periaatteessa voit lähettää juttuideoita  minne vain, mutta tietysti helpointa on ideoida lehteen, jonka tuntee edes jotenkin.

Jos Suomen Kuvalehteen tai Hesariin soittelu jännittää, koeta ensin jotain pienempää. Ylioppilaslehdet, järjestölehdet ja yhdistyksien lehdet ovat todella hyviä ponnahduslautoja kirjoittajille. Niissä on usein pienet palkkiot, mutta matala kynnys ja innostuneita tekijöitä.

Muista, että aika moni tekee ensimmäiset juttunsa matkimalla: minusta hyvät jutut ovat tämän- tai tuonkaltaisia, yritänpä tehdä itsekin vähän vastaavan.

 

Yliopistolla sanottiin, ettei kukaan enää elä pelkällä journalismilla, vaan pitää mennä töihin viestintätoimistoon.

 

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että kaikki mitä sanotaan ei ole totta, edes yliopistolla.

 

 

 

2. KÄYTÄNNÖN TYÖ

 

 

Millainen on hyvä juttuidea?

 

Hyvä juttuidea on selkeä, konkreettinen, rajattu ja vähän yllättävä sellaisella tavalla, että se erottuu muista ja herättää yleisön mielenkiinnon. ”Hyvyys” riippuu paljon kohdemediasta, ja siksi hyvä idea onkin sellainen, joka on mietitty ajatellen jotain tiettyä mediaa. Uutismedialle hyvä juttuidea on uutinen, pitkään featureen erikoistuneelle toimitukselle toimii aihe, joka vaatii kaunokirjallisempaa käsittelyä ja kantaa mittansa. Hyvässä jutussa on selkeä näkökulma.

Hyvä juttuidea vastaa kysymyksiin:

Mitä? (Mitä juttu käsittelee.)

Mitä siinä? (Rajaus ja näkökulma aiheeseen.)

Miten? (Toteutustapa, laajuus, tyyli.)

Miksi? (Miksi tämä pitäisi julkaista).

Usein myös: miksi juuri nyt?

Joudut perustelemaan tämän kaiken toimitukselle, mutta sinun pitää perustella se myös itsellesi, jotta tiedät, mitä olet tekemässä.

Kun ideointia tekee usein, se muuttuu rutiiniksi. Alkuun päästäkseen voi käyttää esimerkiksi erilaisia ideointiharjotuksia. Sellaisia löytää helposti netistä, ja muun muassa tässä Journalistin jutussa on esitelty sellaisia.

 

Mistä aloitan tiedonhankinnan?

 

Googlaa, lue, selvitä, mitä muut ovat aiheesta kirjoittaneet. Huomaat, ettei kaikkea ole suinkaan kerrottu aiemmin. Kirjastossa on töissä tiedon etsimisen ammattilaisia, he auttavat spesifin tiedon etsimisessä. Monet toimittajat hankkivat (tausta)tietoa ihan vain soittelemalla: tutuille, haastatellun tutuille, omille lähteille, tutkijoille, miksei aiheeseen perehtyneille kollegoillekin. Aluksi tietoa on parempi olla aivan liikaa kuin liian vähän.

Kun juttelet ihmisten kanssa ja luet aiheestasi, alat vähitellen huomata, että jokin erottuu massasta, tai että jokin asia toistuu järjestelmällisesti. Siitä on sitten helppo lähteä syvemmälle, eteenpäin, kohti jotain sellaista, mitä ei ole perattu läpi. Usein tilanne on lupaava, jos mielessäsi on lopulta jokin kysymys, jota lähdet ratkomaan jutussa.

 

Mikä on tietopyyntö? Miten sellainen tehdään?



Tähän kysymykseen vastaa Long Playn toimittaja Karoliina Paananen, joka on tehnyt paljon tietopyyntöjä:

”Julkisuuslain mukaan viranomaisten, kuten virastojen, tuomioistuinten ja valtuustojen, asiakirjat ovat julkisia. Ne voivat olla esimerkiksi kuitteja, jotka koskevat julkista rahankäyttöä tai vaikka jostain asiasta tehtyjä päätöksiä. Olennaista on, että tieto, jota pyytää, on mainittuna jossakin asiakirjassa. Tietopyynnön avulla kuka vain voi saada julkisia aineistoja nähtäväkseen. Ihan kaikki asiakirjoissa ei kuitenkaan ole julkista. Viranomaiset voivat salata esimerkiksi sellaisia aineistoja, joista käy ilmi ihmisten terveystietoja ja muuta yksityistä. “

”Tietopyyntö lähetetään yleensä sähköpostilla viranomaisen kirjaamoon. Viranomaiset myös useimmiten lähettävät aineistot pyytäjille sähköpostin välityksellä. Kirjallisessa pyynnössä on sekin etu, että siitä jää merkintä.

Silloin, kun asia on kiireinen, eikä ole varmaa, mille viranomaiselle pyyntö kuuluu lähettää, voi olla järkevää soittaa ja varmistaa asia viranomaiselta ennen kuin lähettää pyynnön.”

”Viestiin on hyvä kirjoittaa mahdollisimman tarkat yksilöintitiedot asiakirjoista, jotka haluaa saada. Kaikenlaiset asiaan liittyvät päivämäärät, nimet, syntymäajat ja muut yksityiskohdat voivat olla auttaa. Tiedontarvetta ei ole yleensä pakko perustella, mutta jos hankkii asiakirjaa toimittajan roolissa, voi mainita, että pyytää tietoja journalistisiin tarkoituksiin.”

Kannattaa muistaa, että tietopyyntö ei ole mikään taitolaji: jos et tiedä, mitä kysyä tai miten, viranomaisen tehtäviin kuuluu neuvoa sinua. Voit soittaa viranomaiselle ja sanoa, että ”teen juttua aiheesta X ja tarvitsisin tiedon Y, miten minun kannattaisi muotoilla ja rajata tämä tietopyyntöni?”

Lisätietoa löytyy Julkisuuslaki.net-sivustolta. Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen tutkijat ovat koostaneet sinne seikkaperäisiä neuvoja tietopyyntöjen tekoon.

 

Mitä tietoja hankitaan haastattelemalla?

 

Haastattelutekniikoita ja -tyylejä on  yhtä monia kuin toimittajia ja toimittajan työnkuviakin. Toimittaja Olli Seurin podcast-sarjassa toimittajat kertovat seikkaperäisesti ja konkreettisten esimerkkien kautta omasta tavastaan haastatella.

Avoin kysymys -podcast -sarja löytyy tästä.

Kannattaa muistaa, että haastattelu on paljon muutakin kuin tiedonhankintaa. Sillä taustoitetaan aihetta, tsekataan muiden väitteitä, hankitaan materiaalia tilanteen tai henkilön kuvaamiseen. Uutistyössä haastatteluja tehdään usein puhelimitse. Featuretoimittajien kannattaa pyrkiä paikan päälle: tapaaminen paljastaa asioita, joita ei näe puhelimessa tai videopuhelussa. Tietenkin on tilanteita, joissa keikalle ei voi syystä tai toisesta lähteä, ei vaikka olisikin hauskaa päästä juttumatkalle Teheraniin, Ouluun tai Vantaalle.

Featurejutussa haastattelu ei ole välttämättä tiedonhankintakeino, eivätkä sitaatit tiedonjakelua. Haastattelussa saadut tiedot kirjoitetaan usein omana kerrontana ja sitaatteihin nostetaan jotain, mikä kuvaa tilannetta, ihmisiä tai ihmisten välisiä suhteita. Featuressa sitaattien käyttötarkoitus on lähempänä sitä, mitä dialogi palvelee fiktiossa.

 

Miten voi skuupata vaikka jonkin politiikan uutisen? Miten se tyypillisesti syntyy: toimittaja soittelee lähteille ja suostuttelee kertomaan, vai lähteet kertovat uutisen toimittajalle?

 

Tähän kysymykseen vastaa politiikan toimittaja Robert Sundman.

”Kyllä lähteet joskus soittavat ja kertovat uutisen suoraan toimittajille. Toisin kuin somessa epäillään, se ei vielä riitä uutiseksi. Näin on ainakin niissä työpaikoissa, joissa itse olen ollut töissä.”

”Lähteillä on tietysti jokin syy, miksi ne haluavat tiedon julkisuuteen. Se ei itsessään tee uutisesta ongelmallista: tietohan saattaa olla totta ja uutisarvoinen. Sen oikeellisuudesta on kuitenkin varmistuttava. Siksi keskustelussa lähteiden kanssa kannattaa olla mahdollisimman tarkka ja kysyä, mistä asiaa voisi jatkoselvittää. Keitä henkilöitä siihen liittyy? Voisiko joltain muulta kysyä lisätietoja? Liittyykö siihen jokin päätös tai asiakirja, jonka voisi saada esimerkiksi tietopyynnöllä.”

(Ks. kohta ”Mikä on tietopyyntö ja miten sellainen tehdään?.)

”Näiden keskusteluiden jälkeen on mahdollista jatkaa selvityksiä, jotta toimittaja saa mahdollisimman hyvän kokonaiskuvan asiasta. Joskus, itse asiassa aika useinkin, vuodot jäävät pöytälaatikkoon, kun niille on mahdotonta saada riittävää varmuutta.”
”Harvoin puhelin kuitenkaan soi niin, että tarjolla olisi jymyuutinen kultatarjottimella. Lähteiden kanssa työskenteleminen onkin usein pidemmän aikavälin puuhaa: Seuraat ensin toimittajana jotain aihetta ja tutustut sen kannalta relevantteihin taustahenkilöihin. Mitä enemmän seuraat, sitä enemmän olet yhteydessä näihin ihmisiin – ja mitä paremmin seuraat, sitä varmemmin alkavat myös lähteet kiinnittää huomiota tekemisiisi ja luottamaan, että tämä toimittaja kirjoittaa asiallisia juttuja, kannattaa siis olla yhteydessä suuntaan ja toiseen.”

”Joskus skuupit perustuvat tietopyynnöllä saatuihin asiakirjoihin, joista ilmenee jotain uutisarvoista. Tällöin skuupin mahdollistaa se, etteivät muut ole hoksanneet pyytää jotakin kyseistä dokumenttia. Ja kai joskus käy niinkin, että tieto on ihan julkisessa lähteessä – kukaan ei vain hoksaa sitä. Esimerkki voisi olla vaikkapa jokin perustuslakivaliokunnan mietintö: vasta joku asiantuntijaprofessori saattaa todeta haastattelussasi, että hei, tämä lausunnon kohta itse asiassa tarkoittaakin tällaista kiinnostavaa asiaa. Keskellä uutiskohinaa se on voinut mennä kaikilta muilta ohi.”

 

Miten voi verkostoitua politiikan piireissä ja löytää itselleen lähteitä tai syväkurkkuja – mistä voisi aloittaa?

 

Myös tähän kysymykseen vastaa politiikan toimittaja Robert Sundman:

”Verkostot syntyvät usein syventymisestä. Kun alkaa seurata jotakin politiikan osa-aluetta, huomaa, ketkä ovat asian kannalta olennaisia henkilöitä. Mitä pidempään seuraa, sitä varmemmin alkaa pitää yhteyttä näiden henkilöiden kanssa – törmää erilaisissa julkisissa ja taustatilaisuuksissa sekä tulee ottaneeksi yhteyttä.”

”Kannattaa aloittaa siitä, että tekee työnsä hyvin. Yleensä ’politiikan piireissä’ kyllä huomataan, kun joku toimittaja tekee kiinnostavia juttuja ja huolellista jälkeä – olivatpa kyseessä sitten uutiset tai analyysit.”

 

Mitä kannattaa tehdä, jos sovittu näkökulma alkaa vaikuttaa huonolta kesken jutunteon?

 

Näkökulmaa voi aina vaihtaa, ja silloin jos se on huono, se pitää vaihtaa. Jos jutun näkökulma arveluttaa sinua, puhu mahdollisimman varhaisessa vaiheessa jutun tilanneen toimittajan kanssa. Kerro duubiosi hänelle ja ehdota muutosta. Voit myös pyytää häneltä apua näkökulmanvaihdoksen miettimiseen.

Joskus juttu niin sanotusti kuivuu kasaan: on lähdetty tekemään juttua jollain oletuksella, ja se osoittautuu vääräksi. Silloin näkökulman muutoskaan ei aina auta, vaan juttu pitää vain tappaa. Lohdutukseksi voi sanoa, että yleensä mikään tiedonhankintatyö ei mene hukkaan: peruuntuneen jutun taustatöistä voi olla apua jonkin tulevan jutun teossa.

 

Haluaisin ryhtyä freetoimittajaksi mutta entä jos ajaudun konkurssiin, yksinäisyyteen ja hulluuteen?

 

Ei ole mitään syytä, miksi juuri freelancer ajautuisi hulluteen tai konkurssiin. Vapaa kirjoittaja on itse vapaa päättämään, mille toimeentulo rakentuu. Freen kannattaa koostaa tulonsa erilaisista palasista. Esimerkiksi: tarpeeksi helppotekoisia ja suhteellisen säännöllisiä pieniä toimeksiantoja, joilla voi tasapainottaa pitkiä ja taloudellisesti vähemmän tuottoisia juttuprojekteja. Journalismin tekemiseen voi myös hakea apurahoja. (Ks: Voiko journalismia tehdä apurahalla?Toiset nauttivat omasta rauhasta, mutta jos kaipaa seuraa, voi järjestää kollegojen kanssa kirjoitustreffejä ja ideointisessioita, tai hankkia ihan vain lounasseuraa. Osa friikuista tekee töitä työhuoneilla, joissa tila jaetaan yhdessä muiden kanssa. Työhuoneesta voi muodostua pieni toimitus, vaikka töitä tehdään eri paikkoihin.

Toimittaja Virpi Salmi on ollut pitkään free ja kirjoittanut moniin suomalaisiin aikakauslehtiin, joten kysyimme asiaa häneltä. Näin hän vastaa: ”Kuten monissa (pieleen menneissä) tatuoinneissakin todetaan, silloin kun on halua, on väyliä. Jos on omaa halua freeksi, puolet henkisestä työstä on tehty. Kun ryhdyin itse freeksi vuonna 2010 vakituisesta alan työpaikasta, siihen rohkaisi etenkin kaksi asiaa: oma halu ja tuttujen freeksi jättäytyneiden esimerkki. Esteitä olikin sitten lukuisia. Kuka hullu jättää vakituisen työpaikan Suomen suurimmassa mediatalossa. Olin eronnut, asuntovelkainen ja minulla oli kahdeksanvuotias lapsi. Silloin kunnon ihminen tavoittelee tasaisuutta ja pysyvyyttä, ei vaihtelua ja epävarmuutta. Saisinko tarpeeksi töitä, osaisinko kirjoittaa (olin koko työurani lähinnä editoinut muiden tekstejä), saisinko työt tehtyä vai luuhaisinko päivät yöpaidassa, kestäisikö kantti, riittäisivätkö rahat ja siis miten työura menee, jos se ei olekaan putki korporaatiossa? En osannut edes kuvitella työelämää ilman vakituista työpaikkaa.”
“Alan sisällä freelance-työstä puhuttiin kimppuna ongelmia, joista freelancerit kroonisesti kärsivät. Mutta sitten Hesarista irtisanoutui muutama nimekäs tyyppi ja yhtäkkiä freelancerius alkoikin näyttää omissa silmissäni joltakin, jonka voisi painaa leuhkasti t-paidan rintamukseen.”

”Esimerkin voimaa ei voi yliarvioida. Freelancerius vaatii jonkin verran kanttia sietää vaihtelua ja epävarmuutta, kyllä, mutta ei juurikaan enempää kuin eläminen ylipäätään. Ehkä tärkeimmät freen ominaisuudet omasta näkövinkkelistäni ovat luovuus ja joustavuus. Se vaatii puuhakkuutta ja sellaista jaksamista, että ideoi, tarjoaa ideoitaan, innostuu aiheista, kokeilee monenlaista ja ymmärtää olla lannistumatta ei-kiitoksista.”

”Freelancer on markkinataloustermein alihankkija, ja ainakin itseäni on helpottanut ajatus työni bisnesöittämisestä, jolloin se vähän etääntyy omasta persoonasta. Yksinäisyyteen ei tahtomattaan ajaudu enää kukaan friikku. Kuulun itse ainakin kolmeen tai neljään alan Facebook-tukiryhmään, on tapaamisia, työhuoneyhteisöjä ja kollegoja, jotka ovat ystäviä. Liitto tarjoaa työnohjausta, jota kaverini ovat käyttäneet ja kehuneet. Tosin itse rakastan sitä, että saan tehdä töitäni keskeytyksettä omassa rauhassa. En edes tiennyt, että rakastan, ennen kuin kokeilin.”

”Monet pelkäävät myös omia ajanhallintakykyjään. Voin vakuuttaa käsi sydämellä, että sinä, aikuinen ihminen, opit sen vuodessa parissa.”

”Sitten on tietysti tärkein eli raha. Auttaa, jos ei ole ihan kuutamolla omista talousasioistaan, jolloin voi laskea, paljonko kuukaudessa tarvitsee rahaa ja lähteä pyrkimään sitä kohti. Nämä ovat myös asioita, jotka voi opetella. Freeaikanani olen kehittynyt merkittävästi paremmaksi talousosaajaksi kuin kuukausipalkan kuluttajana.”

”Suosittelen siis lähestymään asiaa oma talous etunenässä. Vaikka free on alihankkija, hän ei ole palvelija eikä ovimatto. Jos jutusta tarjotaan 150 euroa, älä tee sitä kahta päivää vaan kaksi tuntia. Jos se ei onnistu kahdessa tunnissa, kerro se ystävällisesti tilaajalle. Vittumaisuus olisi ihanaa, mutta yritän pidättäytyä.”

”Alussa ja tietysti joissakin poikkeuksissa voi joutua käyttämään työhön enemmän aikaa kuin olisi laskennallisesti järkevää, mutta kannattaa pitää huolta siitä, ettei ajaudu tunnelmiin, joissa koko ajan raataa alikorvattuna. Freetyön liian harvoin ääneenlausuttu etu on, että voit valita omat työsi. Todellisuus ei mene niin, että on kaavittava, mitä saatavilla on. Mahdollisuuksia on.”

”Palkkiot eivät ole alalla tällä hetkellä pääosin mitenkään hyviä, eivät ne ole koskaan olleet. Silti on mielestäni järkevämpää selvittää ensimmäisten freevuosien aikana, mitä haluaa tehdä kuin mistä saa eniten rahaa. Ja kun käy hyvin, huomaat jonkun vuoden päästä tekeväsi lähinnä vain töitä, joista aidosti innostut ja saat niistä vieläpä kohtuullisen korvauksen.”

 

Miten saisin jutuistani parempia?

 

Hirveän monen jutun suurin ongelma on tylsyys. Juttua ei jaksa lukea, katsoa tai kuunnella, jos se ei vedä. Siksi jutun imuun, selkeyteen ja vetävyyteen kannattaa panna paukkuja. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Toimivia perusasioita ovat: jutun pitää olla selkeä ja konkreettinen. Ei maalailua, ei hankekieltä, ei paperinmakuista hallintojargonia. Paljon viljelty perusohje on näytä, älä kerro (tai: näytä, älä selitä). Tämä tarkoittaa, että asioita kerrotaan konkretian kautta.

Rakenne on isoin ongelma melkein jokaisessa keskinkertaisessa jutussa. Hahmota juttua  vaikkapa palasina ja aikajanana. Laita paukkuja aloituksiin (sekä jutun että jaksojen). Katso, että jutulla on koukuttava alku ja mieleen jäävä loppu.

Helpoin tapa saada jutuistaan parempia on hankkiutua tekemään töitä hyvien editoreiden kanssa. Jos olet freelancer, koeta saada juttujasi läpi lehtiin, joiden editointikulttuurin olet kuullut olevan kunnianhimoinen. Editointiprosessissa oppii kirjoittamista nopeutetusti – se on kuin saisi yksityisopetusta!

Vaihtoehtoinen oppimistapa on hyvien juttujen lukeminen. Lue mahdollisimman paljon ja kysy itseltäsi: Mitä valintoja tässä on tehty? Millainen temaattinen rakenne tekstissä on? Miten kirjoittaja käyttää sitaatteja? Miten teksti perustelee lukijalleen sen että aiheella on väliä? Millaista kieli on? Millaisilla esimerkeillä kirjoittaja perustelee väitteitään? Miksi juttu pitää otteessaan? Mikä jutussa saa jatkamaan lukemista?

Jos kirjoitat ensimmäisiä juttujasi, älä aloita monimutkaisesta pitkästä featuresta. Kirjoita ensin pienempiä ja helpompia juttuja, jotta pääset julkaisemaan ja rutiiniin kiinni. Vain kirjoittamalla paljon voit tulla paremmaksi.

 

Kuka tekee jutuille otsikot?

 

Otsikot tehdään toimituksissa. Osassa toimituksista on erilliset otsikkonikkarit, ja otsikoita testataan ja viilataan hartaasti. Toimittaja voi tietenkin tehdä jutulleen otsikkoehdotuksen, mutta varsinkin isoissa medioissa otsikot tekee toimitus. Usein jutun tekemisessä auttaa, jos mielessä on työotsikko, esimerkiksi kysymys, johon juttu pyrkii vastaamaan.

 

 

3. JUTTUJEN TARJOAMINEN JA MYYMINEN

 

Kenelle tarjoan juttuani? Jos vastaus on ”tuottajalle”, miten saan tuottajan vastaamaan viestiini?



Tähän kysymykseen vastaa Helsingin Sanomien lifestyle-toimituksen tuottaja Laura Kangasluoma.

”Kysymyksen ensimmäiseen osaan on helppo vastata: tarjoa juttuasi nimenomaan tuottajalle. Joskus ideat ottaa vastaan toimitussihteeri tai toimituspäällikkö, mutta viime vuosina juuri tuottajan nimike on yleistynyt toimituksissa. Hän on se, jota kannattaa virtuaalisesta hihasta nykiä – ja jos ei jostain syystä ole, tuottaja osaa välittää viestin oikealle ihmiselle.”

“Kysymyksen toinen osa onkin kinkkisempi. Olisi helppoa sanoa, että tuottajan saa vastaamaan, kun vain lähestyy timanttisella juttuidealla, mutta 95 prosentissa tapauksista se ei riitä. Idea tarvitsee rinnalleen kaksi asiaa: ymmärryksen siitä, mihin sitä on kauppaamassa, ja selostuksen siitä, miksi lukijan kannattaisi käyttää ideasta tehtyyn juttuun aikaansa – ja uusia tilaajia haalittaessa myös rahaa.”

”Hyvästä juttutarjousviestistä siis välittyy toimittajan ymmärrys siitä, että hän tuntee tuotteen, johon ideaansa tarjoaa. Jos juttuaan tarjoaa esimerkiksi aikakauslehteen, joka rakentuu tiukkojen juttukonseptien varaan, kannattaa suoraan kertoa, mille juttupaikalle ajattelisi ideansa istuvan: ‘Näkisin jutun sopivan hienosti lehtenne alkupäässä joka numerossa olevalle aukeaman henkilöjuttupaikalle’ on lause, joka osoittaa toimittajan tietävän, mitä kyseisessä lehdessä tehdään.”

”Toinen asia, jota timanttinen idea rinnalleen kaipaa, on toimittajan oma ymmärrys idean kiinnostavuudesta. Jos toimittaja osaa jo ideaa tarjotessaan ehdottaa, mikä esimerkiksi jutun verkko-otsikko voisi olla, hän osoittaa tajuavansa, mikä ideassa on kaikkein kiinnostavinta. Samalla tuottajalle kannattaa kertoa, mitä ajattelee ja toivoo yleisön saavan valmiista jutusta: jos osaa jo ideaa tarjotessaan kertoa, mikä oman jutun pointti olisi ja millä tavalla se kohdettaan palvelisi, ollaan jo pitkällä.”

”Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että juttutarjouksen pitää olla viimeiseen pilkkuun asti viilattu – että jo ensimmäiseen viestiin on listattu jutun rakenne, haastateltavat ja visuaalinen ilme. Vähempikin riittää, ja hyvän idean kanssa näitä asioita on kiva lähteä pallottelemaan yhdessä tuottajan kanssa.”

”Sitten muutama nyrkkisääntö. Jos lähestyt tuottajaa, jota et entuudestaan tunne, kerro viestissä lyhyesti itsestäsi. Pane mukaan pari juttunäytettä ja kerro, mistä aihepiireistä olet kiinnostunut. Älä lähetä tuottajalle valmista juttua! Tätäkin nimittäin tapahtuu: toimittaja lähettää valmiin jutun ja kysyy, haluaako toimitus ostaa sen. Ani harva haluaa, sillä jokaisella toimituksella on jutuilleen omat kriteerinsä ja toiveensa, joihin on paljon helpompi tarttua ennen kuin juttua lähdetään tekemään.”

”Kaiken tämän sanottuani: lähetä viesti! Sillä et mitään menetä, ja vaikka kyseisestä ideasta ei juttua tulisikaan, nimesi jää tuottajalle mieleen.”

 

Miten tarjoan juttua?

 

Lähetä toimituksessa juttuja tilaavalle ihmiselle meilillä konkreettinen ja tiivis pitch. Tämä ei ole mitään salatiedettä, vaan ihan vain asioiden kommunikoimista toiselle ihmiselle, joka lukee meilisi. Hyvä juttuidea sisältää aiheen, näkökulman, toteutustavan, sekä käsityksen kohdelehdestä. Tilaajan täytyisi meilistäsi päätellä, millainen juttu olisi sitten kun se on valmis. Kuka siinä puhuu? Miten se kertoo asiansa? Miten pitkä se on? Mikä on jutun pääpointti? Miksi sen pitäisi kaiken järjen mukaan kiinnostaa lukijaa? Älä tarjoa juttua ”kauneusihanteista” tai ”pääministerin avustajista”, vaan tarjoa tarkkaa ideaa. (Ks. kohta ”Millainen on hyvä juttuidea?”)

Vinkki: Juttuideoita voi laittaa yhteen meiliin useampia. Tämä antaa innostuneen vaikutelman. Samalla se parantaa mahdollisuuksia, että saat jonkin idean läpi.

Vinkki 2: Tutustu mediaan ennen kuin tarjoat sinne juttua. Toimituksessa huomataan kyllä, jos et tunne kohdemediaa.

Vinkki 3: Käytä niin sanottua kirjastometodia. Mene kirjaston lukusaliin ja huomaa, kuinka paljon erilaisia lehtiä Suomessa (edelleen) julkaistaan. Kaikkiin niihin tekee jutut joku toimittaja, yhä useammin friikku. Voit ideoida juttuja lehtien aihepiireistä, miettiä kuka henkilö voisi sopia millekin palstalle, tai mitkä aiheet kiinnostavat juuri tämän lehden lukijoita eri vuodenaikoina. Sama metodi toimii lehtien digiversioissa. Tutustu niihin, kuvittele eri paikoille oma juttusi. Miksei se voisi olla kuten tämä tässä!

Vinkki 4: Kerro juttupitchissä jokin kiinnostava anekdootti aiheestasi. Jos pitchi on kiinnostava, myös juttusi taitaa olla sellainen.

 

Entä jos lehti ei halua freelancereiden ideoita ja minulle nauretaan, koska olen kokematon?

 

Lehdet eivät ainoastaan halua vaan myös tarvitsevat freelancereiden ideoita. Ja jos joku idea ei lehteä kiinnosta, sille ei silloinkaan naureta. Lehdet kyllä hylkäävät ideoita koko ajan ihan vain koska kyseinen idea ei sovi juuri siihen lehteen tai ajankohtaan.

 

Mitä kerron itsestäni juttutarjouksessa?



Perussääntö 1 kuuluu: Tärkeämpää kuin se, kuka olet, on se, mitä olet tehnyt toimittajana. Kerro mieluummin julkaistuista jutuistasi kuin takana olevista opinnoista.

Perussääntö 2: sinua itseäsi ja kokemustasi olennaisempi asia on kiinnostava juttuidea (Ks.Miten tarjoan juttua?). Tämä on tosi hyvä uutinen kokemattomien kirjoittajien kannalta: käytännössä kuka vain voi saada juttunsa läpi lehteen, jos idea on hyvä ja tekijä vaikuttaa siltä, että homma hoituu sovitusti.

 

Olen kirjoittava toimittaja. Pitääkö minun ideoida myös juttujen kuvituksia tai visuaalisuutta?

 

On ylipäätään hyvä hahmottaa, että juttuprojekti vaatii aina monen ammattilaisen yhteistyötä, juuri mitään ei saa aikaiseksi yksin. Jutun visuaalisuus, elämyksellisyys ja niin sanottu tarjoilu (miten tämä tarjotaan lukijalle?) ovat asioita, joita toimituksissa mietitään. Tämä ei tarkoita, että kirjoittavalla toimittajalla pitäisi olla valmis visuaalinen idea jutulleen – tai vaikka sellainen olisi, se ei välttämättä toteudu sellaisenaan. Eli juttuja kannattaa ideoida se mielessä, että usein ne muodostuvat tekstistä, (liikkuvasta) kuvasta, kuvateksteistä tai vaikka kuvituksesta ja grafiikoista. Näitä elementtejä pähkäillään yhdessä tuottajien ja toimituksen väen kanssa. Toimituksilla on usein omia termejä erilaisista juttukokonaisuuksista. Ulkoapäin niitä ei tiedä, mutta yksi tapa kommunikoida omaa ajatusta on sanoa, että toteutus voisi olla vaikka sellainen kuin teillä aiemmin ilmestyneissä jutuissa X ja Z.

Toimitukselle voi tietenkin tarjota myös juttupakettia, eli juttua ja kuvia, mutta mieluiten ideointivaiheessa, ei valmiina settinä.

 

Lähetin juttuidean toimitukseen, mutta viestiini ei koskaan vastattu. Olenko nyt ihan huono? Mitä teen?

 

Ärsyttävän tavallinen tilanne, jonka syynä ei ole sinä tai juttuideasi laatu, vaan melko varmasti joko kiire tai se, että viesti ei saavuttanut oikeaa ihmistä. Ei auta kuin forwata meili uudestaan vastaanottajalle, lähettää hänelle viesti tai yrittää soittaa. Juttuideaan voi myös liittää toivomuksen: ”Olisi hienoa, jos ehtisitte vastata viestiin viikon sisällä, sen jälkeen ajattelin tarjota ideaa muualle.”

Kaikkiin toimitukseen tuleviin juttuideoihin ei tartuta, mutta sekään ei tarkoita, että olisit yhtään huono. Voi olla, että idea ei sovi juuri tähän lehteen, tälle palstalle, tai samasta aiheesta on tehty hiljattain juttu, joten nyt sinulle vastataan ei kiitos. Juttujen tarjoaminen on sinnikkyyttä vaativa laji, eikä ei kiitos -viesteistä pidä lannistua. Uusi, kirkkaampi idea, lisää hommia ja uusi yritys!

 

Juttuidea ei mennyt kaupaksi, mitä teen?

 

Kolme mahdollista vaihtoehtoa ovat:
1. Tarjoa juttua jonnekin muualle.
2. Yritä parantaa ideaa: onko se tarpeeksi omaperäinen, kiinnostava, uusi, selkeä?
3. Unohda koko juttu tällä erää ja tarjoa seuraavia ideoita. Voi olla, että ideasi ajankohtaistuu jossain toisessa vaiheessa tai keksit siihen jonkin uuden kulman tai tekotavan.
Jos tapaat tai päädyt puheisiin tuottajien ja juttuja ostavien ihmisten kanssa, kysy ihmeessä, millaisia ideoita ja juttuja heiltä puuttuu. Mitä aihepiirejä tarjotaan liiankin kanssa, mitä uupuu? Millaisiin juttuihin toimituksessa aletaan jo kyllästyä, mistä innostutaan?

 

Mistä saan palautetta työstäni ja voinko pyytää sitä toimituksesta?

 

Palautteesta on eniten hyötyä juttuprosessin aikana. Pyydä kollegaa, ystävää tai puolisoa lukemaan, kuuntelemaan tai katsomaan juttusi, anele rehellistä palautetta ja seuraa reaktioita. Mihin asti jaksoit seurata, mikä jäi vaivaamaan, mistä kaipasit lisätietoa, mikä kohta oli puuduttavan tylsä?

Toivottavasti saat palautetta myös toimituksesta, mutta jos näin ei käy, tietenkin sitä voi pyytää.

 

Miten editointi toimii? Voiko sitä pyytää?

 

Yleinen väärinkäsitys on, että editointi olisi vain kielenhuoltoa ja lyhentämistä. Siihen ei tarvita editoria.

Hyvä editori kuuntelee, mitä toimittaja haluaa jutullaan sanoa ja pyrkii parantamaan mahdollisuuksia onnistua. Editori käsittelee juttua lukijan näkökulmasta. Ideaalitilanteessa editointi on tällaista:

– Iso osa työstä on juttelemista. Editori kyselee kirjoittajalta taustatietoja ja näkemyksiä, ja saa hänet huomaamaan, mikä tekstissä on kiinnostavaa ja olennaista ja missä järjestyksessä (millä rakenteella) se kannattaisi esittää, jotta lukijan pysyisi jutussa mukana ja ymmärtäisi lukiessaan saman tien, mistä jutussa on kyse.

– Editori on lukijan asianajaja: hän kysyy kun ei ymmärrä, vääntää rautalangasta kun tarvitaan, vaatii kirjoittajaa perustelemaan valintojaan ja huomauttaa, missä kohdissa teksti on kliseistä tai turhan tylsää.
– Editori auttaa valitsemaan, mikä jutussa on turhaa, mistä kaivataan lisätietoja tai taustaa.

–  Jos juttu herättää journalistis-eettisiä kysymyksiä, niitä puidaan editorin kanssa. Jos sinua arveluttaa jokin asia jutussa, ota se ehdottomasti puheeksi editorin kanssa.
– Usein editori saa luettavakseen jutun, jonka rakenne on sekava ja/tai juttu on tylsä, raporttimainen. Yhteistyönä ongelmia ratkotaan lukijan eduksi.

– Editori tekee toki myös viilausehdotuksia tyylin, yksittäisen sanojen tai lauseiden ja tiivistämisen suhteen.

Editointia pitää voida pyytää ja jopa vaatia. Juuri kukaan ei tee täydellistä juttua itsekseen. Siihen tarvitaan lukemisen ammattilaisia.

 

Miten avustaja voisi päästä osaksi työyhteisöä?

Tämä onkin hyvä kysymys. Useimmiten avustajakin haluaa jonkinlaisen työyhteisön.  Se voi olla esimerkiksi toimitus jota avustaa, tai joukko muita avustajia. Tässä pitää olla aktiivinen myös itse. Osa toimituksista järjestää avustajatapaamisia ja pitää aktiivisesti yhteyttä avustajiin, osa ei ole koskaan edes tavannut avustajiaan eikä tiedä heistä paljoakaan. Työyhteisö on tärkeä myös journalismin käytäntöihin ja etiikkaan kasvamisessa. Muilta oppii, ihan huomaamatta.

Toimitukselle tai tuottajalle voi ehdottaa tapaamista, ja jos se ei tunnu luontevalta, voi koota muita avustajia vaikka kirjoitustreffeille kahvilaan tai illanviettoon. Ammatillinen yhteisö on tärkeä: siltä saa tukea ja vinkkejä, voi länkyttää yhdessä, ja toivottavasti pääsee myös intoilemaan onnistumisista.

 

 

4. RAHAT

 

Kuinka paljon voin pyytää rahaa työstäni?

 

Palkkiot alalla vaihtelevat valtavasti.

Ensimmäinen neuvo on: kysy kollegoilta, mitä heille on maksettu samankaltaisesta jutusta kyseisessä mediassa. Useimmat kertovat auliisti palkkioista, sillä avoimuus hyödyttää yleensä kaikkia.
Toinen neuvo: jos olet free, mieti toimeentuloasi kokonaisuutena, ei vain juttu kerrallaan. Joskus voi olla järkevää tehdä juttu, vaikka sen palkkio ei olisi kummoinen – mutta toisaalla on oltava töitä, joilla maksaa elämä. Käytännössä tämä voi tarkoittaa vaikka sitä, että pyrit tekemään säännöllisesti töitä etukäteen sovitulla summalla vaikkapa joidenkin lehtien vakiopalstoille.
Vakituisen avustajan ei tarvitse myydä jokaista juttuideaa erikseen, vaan hänelle myös ehdotetaan tekoon juttuja: voisitko tehdä meille henkkarin – eli henkilöjutun – poliitikosta z, mietitään yhdessä näkökulmaa.

Journalistiliiton sivuilta löytyvät Suomen freelance-journalistit ry:n ja Suomen Journalistiliiton palkkiosuositukset (vuosi 2023). Niissä kerrotaan, paljonko freelancerin tulisi laskuttaa työstään päästäkseen työsuhteisen kollegansa mediaanikokonaisansioon. Palkkiosuositukset pohjautuvat Suomen Journalistiliiton työmarkkinatutkimukseen 2022. Käytännössä tilanne on se, että vain hyvin harvasta työstä maksetaan näiden suositusten mukaisesti. Palkkiosuosituksiin voi tietenkin vedota palkkioneuvotteluissa, ja niillä voi saada hilattua ehdotettua palkkiota ylöspäin, lähemmäksi suosituksia.

Mediat voivat maksaa samankaltaisesta työstä eri summia eri avustajille. Tämä voi olla perusteltua, jos esimerkiksi kokenut avustaja tuottaa lähes valmiita juttuja, joiden editointiin ei kulu runsaasti aikaa ja toisen jutut vaativat toimituksessa paljon töitä. Palkkioiden eroille voi tietenkin pyytää perusteluja toimituksesta. Ylipäätään palkkioista saa ja pitää neuvotella, se ei ole hankalaksi heittäytymistä.

 

Y-tunnus vai free-verokortti – kumpi kannattaa?

 

Toimittaja voi tehdä free-töitä yrityksen, toiminimen tai osuuskunnan kautta ja verokortilla. Riippuu tilanteesta ja ihmisestä, mikä näistä on fiksuin tapa toimia kunkin kohdalla. Yksi tapa vertailla vaihtoehtoja on jälleen kerran: kysy kollegoilta. Miksi joku valitsi yrityksen perustamisen, miksi joku toimii toiminimellä, mitä hyviä tai huonoja puolia he ovat huomanneet valinnassaan.
Kaikilla toimittajilla ei ole kovin syvällisiä perusteluja valinnoilleen: ”Teen verokortilla, koska olen aina tehnyt verokortilla.”
Journalistiliitto on ollut mukana Keikkatyöläisen sosiaaliturvaoppaan toimituskunnassa. Siinä on kattavasti tietoa muun muassa eläkkeistä, sairauslomista, perhevapaista, työttömyydestä ja apurahaa saavan sosiaaliturvasta.
Freelancer on yrittäjä, joka vastaa itse kaikista sivukuluistaan, kuten eläketurvasta ja sosiaaliturvasta. Tämä on otettava huomioon palkkioista sovittaessa.

 

Voiko journalismia tehdä apurahalla? Kuka niitä saa, mistä ja miten?

 

Journalisti voi hakea apurahaa. Tsekkaa vaikkapa tämä lista apurahatahoista Journalistiliiton sivuilta. Näiden lisäksi toimittajat voivat hakea erilaisiin hankkeisiin tukea erilaisilta säätiöiltä (esimerkiksi Koneen Säätiö, Kordelinin säätiö, Wihurin säätiö, Åkerlundin säätiö, SKR ja niin edelleen). Tutustu apurahoittajien ohjeisiin tarkasti.

Osa säätiöistä voi esimerkiksi edellyttää, että toteutettavassa hankkeessa on erilaisia yhteistyökuvioita, journalismin rinnalla esimerkiksi taidetta, tiedettä tai tapahtumia.

Huomio! Lähes kaikkien rahoittajien sivuilla on kohta ”myönnetyt apurahat”. Tämä on apurahan hakijalle todella tärkeä linkki, sillä sen takaa voi käydä hieman vakoilemassa, millaisiin hankkeisiin rahaa on jaettu ja kuinka suuria summia.
Apurahalla toteutuneista hankkeista voi pyytää normaalin juttupalkkion, apuraha voi mahdollistaa paljon työtä vaativan projektin.

 

 

5. TOIMITTAJA JA TUNTEET

 

 

Uudet ihmiset jännittävät. Mitä teen?

 

Lähes kaikkia ihmisiä jännittävät uudet kohtaamiset jossain määrin. Et siis ole yksin. Pieni epämukavuus on ymmärrettävää, jopa tervettä, haastattelijan rooli on omalla tavallaan melko erikoinen ja suhde haastateltavaan latautunut. Ohjeemme kuuluu: Hyväksy, että joskus työssä jännittää. On siinä muunkinlaisia hetkiä!Lisäksi voit keskittyä toimittajarooliin. Se joka lähestyy uutta ihmistä et ole tavallinen sinä, vaan toimittaja. Toimittaja taas on lukijan asialla. Olet tekemässä tätä jonku muun puolesta – auttaako se?

 

Jos taas haluat vimmaisesti kirjoittaa, mutta soittelu ja vieraiden ihmisten tapaaminen eivät ole sinun juttusi, mieti, haluatko oikeasti olla toimittaja vai ihan vain kirjoittaja. Toimittajan työhön kuuluu se, että jutellaan ihmisten kanssa jatkuvasti. Kirjoittaja voi tehdä monenlaisia töitä – ja julkaista myös journalistisissa medioissa esimerkiksi esseitä.

 

Puhelimella soittaminen pelottaa. Mitä teen?

 

Tässäkin on hyvä tietää, että ongelma on varsin yleinen. Puhelimen pelottavuus on asia, josta kokeneetkin toimittajat puhuvat hirtehisesti. Monet ammattilaiset ovatkin kehittäneet erilaisia rutiineja puhelimen voittamiseksi. Yksi käytännön ohje: jos tiedät, että sinun täytyy soittaa jännittävä puhelu, hoida se heti kun se on mahdollista. Eräs tunnettu veteraanitoimittaja hoitaa puhelut työpäivän ensimmäisenä asiana, heti toimistolle päästyään. Sitten se on ohi! Tuottajan tai editorin työssä on vähemmän soittelua, mutta näihinkin töihin päädytään toimittajan työn kautta, eli kannattaa keksiä keinot pelon selättämiseen.

 

Haastateltava heittäytyy hankalaksi sitaattien tarkastusvaiheessa, mitä teen?

 

Haastateltavan kanssa on hyvä käydä jo ennen haastattelua läpi haastattelun ”tarkistaminen” sitaateissa siksi, että mitään kokonaisvaltaista tarkistus- tai tarkastusoikeutta haastateltavalla ei ole. Toimitus on vastuussa siitä, että juttu pitää paikkansa ja faktat ovat oikein – tätä vastuuta ei voi sälyttää haastateltavalle. Monella julkisuuden ammattilaisellakin on tarkistusoikeudesta väärä käsitys: kuvitellaan, että omat sitaatit voi kirjoittaa uusiksi ja jutusta voi poistaa haluamiaan kohtia. Osin tämä käsitys on varmaankin syntynyt siksi, että jotkut toimittajat suostuvat haastateltavien toiveisiin ja toimivat näin haastateltavan äänitorvena ja luovuttavat päätösvallan sisällöstä ulkopuoliselle.

 

Toimittajilla on erilaisia tapoja käydä läpi juttua haastateltavien kanssa. Haastateltavalle voi esimerkiksi lähettää jutun ja muistuttaa saatteessa, että hän voi korjata siihen mahdolliset asiavirheet. Tämä ei siis tarkoita, että haastateltava voisi kirjoittaa sitaatit saati jutun uusiksi. Selkeät asiavirheet tietenkin korjataan (”koirani nimi ei ole Pelle, vaan Pele”,  ”muutin Seinäjoelle jo 2003, saatoin sanoa sen väärin tai kirjoitit väärin”).

 

Jotkut toimittajat lähettävät haastateltavalle vain sitaatit, sillä haastateltavalla ei ole automaattista oikeutta nähdä koko juttua ennen julkaisua. Joillakin on tapana lyhyen haastattelun jälkeen kerrata haastateltavalle, mitä äsken puhuttiin – tällöin erillisistä sitaattien tarkistuskierrosta ei tarvita (“kerroit, että sait tietää nimityksestä ollessasi aamupalalla kahden lapsesi kanssa”, ”toivoisit, että voisit työssäsi vaikuttaa….”, ”lupasit, että… ). Jotkut taas suosivat tapaa, jossa pitkäkin juttu luetaan haastateltavalle puhelimessa sähköpostitse lähettämisen sijaan. Tällöin tulkinnoista voidaan keskustella samantien – eikä juttu lähde forwardina lausuntokierrokselle koko suvulle, kavereille, viestintäjohtajalle tai muille ulkopuolisille.

 

Usein ”hankalaksi heittäytyminen” liittyy enemmän tulkintoihin tai jutun näkökulmaan kuin suoranaisiin faktoihin. Lähtökohta on se, että toimitus päättää jutun näkökulmasta, sävystä, tulkinnoista – ja myös vastaa niistä. Haastateltavaa voi olla syytä  kuulla myös muissa kuin asiavirheissä. Onko hän loukkaantunut jutun sävystä, kritiikistä, siitä ettei juttu nyt vain miellytä häntä? Tämä ei ole syy muuttaa juttua. Vai onko jutussa jokin uutta tarkastelua vaativa väärinkäsitys, joka kannattaisi korjata, jotta lukija ymmärtäisi asian oikein tai saisi eväitä kokonaiskuvan hahmottamiseen? Riippuu toimittajasta ja  toimituksesta, miten tähän vaiheeseen suhtaudutaan. Yleisesti kannattaa muistaa, että haastateltavat eivät ole yhdestä puusta. Julkisuuden ammattilaisten ”korjauksiin” kannattaaa suhtautua aivan toisin kuin ihmisen, joka on antanut elämänsä ensimmäisen haastattelun. Esimerkiksi kokeneen, valtaa käyttävän  poliitikon ei pidä antaa korjailla omia lausuntojaan jälkikäteen. Haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen haastatteleminen on hyvin erilainen tilanne. Jutun jälkipyykkiä helpottaa, jos haastattelut on nauhoitettu. Jos olet haastattelemassa ihmisiä ensimmäisiä kertoja, puhu mielessäsi olevista kysymyksistä kollegan kanssa. Opit pelisääntöjä, ja lopulta sinulle kehittyy oma tapasi toimia haastateltavien kanssa. Haastattelijan ja haastateltavien oikeuksia käsitellään Journalistin ohjeiden kohdissa 17-19.

 

Jutun kirjoittaminen takkuaa, tekstiä ei synny. Mitä teen?

 

Voi kuule, tuttu tunne! Kokeile vaikkapa näitä:

– Työterveyslaitoksen sivuilta löytyy helppo ohjeistus Pomodoro-tekniikkaan, jossa kirjoitetaan 25 minuutin jaksoissa ja pidetään säännöllisiä taukoja. Tämä toimii monelle!

– Älä jää yksin. Pyydä kollegaa lukemaan olemassa olevaa tekstiä ja kommentoimaan sitä. Jos tekstiä ei ole, puhu aiheestasi kaverille tai kollegalle ja pyydä häntä tarttumaan kiinnostaviin pointteihin tai näkökulmiin. Tämän juttukaverin ei tarvitse tietää asiasta mitään. Hänen pitää vain osata kysellä mitä vain. Kun selität hänelle aihettasi, huomaat helpommin, mikä on olennaista ja mikä on vielä epäselvää itsellesikin. Joskus kannattaa sopia säännöllisiä ”kyselytunteja” kaverin kanssa vaikka ei edes olisi jumissa tekstinsäö kanssa –  ihan vain siksi, että siitä on aina hyötyä!

– Muista, että toimittajalle kirjoittaminen on työ ja deadline on ystävä. Luovuuspuuskaa ei kannata odottaa, pitää vaan tehdä, vaikka sitten yksi kappale kerrallaan. Toimittaja Tuija Siltamäki on kuvannut kisällikursseilla tätä tekniikkaa sanaparilla: ”Tekee vaan.” Tätä sitten toistellaan. Eikö huvita? Tekee vaan. Etkö saa luettua, purettua nauhaa tai kirjoitettua? Tekee vaan. Vähän kerrallaan juttu valmistuu, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.

– Ajasta! Long Playn toimittaja Anu Silfverberg neuvoo: ”Kannattaa kokeilla ajastamista kollegan tai kanssa. Näin se toimii: Määrittele ensin jokin tarkkarajainen tehtävä, joka sinun on tässä nykyisessä työprojektissa joka tapauksessa tehtävä. Esim ”minun täytyy kirjoittaa jutun aloitusjakso / minun täytyy purkaa yksi haastattelu / minun täytyy tehdä muistiinpanot yhdestä tutkimusartikkelista). Pyydä kaveri tai kollega ajastuskumppaniksi. Hänen tehtävänsä on kysyä nyt sinulta: ”Mitä sinun täytyy tehdä ja kauanko siinä menee?”  Selitä hänelle ääneen tuo rajattu työtehtäväsi ja sen vaatima aika. (On tärkeä puhua nämä vuorosanat, se vaikuttaa tulokseen olennaisesti.)

Kaveri lupaa nyt soittaa sinulle takaisin kun aika on kulunut. Tai jos hän istuu vieressä, hän voi vahtia kelloa puolestasi. Kun aika on kulunut, kerro ajastajakaverille, mitä olet tehnyt – valmista tai ei. Jos et saanut koko tehtävää tehtyä, sovi uudesta minuuttimäärästä.

Tätä voi jatkaa sopivissa palasissa niin kauan, että työ on edistynyt sen verran että sen jatkaminen tuntuu helpolta yksinkin.

Ajastamista voi myös harjoittaa yhdessä niin, että molemmat kirjoittavat omia tehtäviään ja raportoivat niitä toisilleen samoissa aikasloteissa.”

 

 

6. TOIMITTAJAN ETIIKKA

 

Minkälainen on hyvä toimittaja?

 

Riippuu varmaankin siitä, keneltä kysytään ja mikä on työnkuva, mutta otetaan muutama tärkeä piirre.
Hyvä toimittaja on utelias ja liikkeellä avoimin mielin.
Hyvä toimittaja hahmottaa isoja kokonaisuuksia ja osaa kertoa niistä kiinnostavasti.
Hyvä toimittaja on sinnikäs. Työ vaatii soittelua, tarkistamista, asioiden kaivelua, ihmisten suostuttelua, asiakirjojen läpikäyntiä, pettymysten sietämistä…
Hyvä toimittaja ilmaisee itseään selkeästi. Toimittajan työ on usein sitä, että pitää kertoa kirkkaasti monipolvisista asioista kadottamatta sävyjä – ja jutun punaista lankaa.
Hyvä toimittaja ymmärtää, kenelle työtään tekee. Toimittaja on lukijan palveluksessa. Toimittajan työtä ei ole mielistellä kavereita tai kollegoja, edistää omia etujaan tai edes itselleen tärkeitä asioita (voi toki ajatella, että haluaa tuoda julkisuuteen asioita, joita pitää itse erityisen merkittävinä, mutta itselle läheisiä asioita pitää käsitellä erityisen tarkasti: lähestynhän aihetta avoimesti, monipuolisesti ja tarvittaessa kriittisesti).

 

Voiko toimittaja tehdä samaan aikaan journalismin kanssa vaikuttajaviestintää tai markkinointia?

 

Journalistin ohjeiden kohta 4 kuuluu näin:.”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Tämän perusteella on selvää, että toimittaja ei voi tehdä samasta aiheesta tai aihepiiristä journalismia ja markkinointia tai viestintää. Käytännössä ohjenuorana voisi olla ainakin täysi läpinäkyvyys sekä yleisön että työnantajan suuntaan. Työnantajan kanssa voi keskustella esimerkiksi siitä, kuinka kauan on syytä pitää hajurakoa entiseen työnantajaan tai toimeksiantajaan (esim: “sain vuosi sitten palkkion/palkkaa taholta X, voinko kirjoittaa siitä nyt, vai olisiko parempi että jutun tekee joku muu?”)

 

Milloin minun tulisi jäävätä itseni jutun teosta?

 

Kun haastateltava on ystäväsi tai läheisesi tai sinulla on jollain muulla tavalla “oma lehmä ojassa”. Kun kirjoitat aiheesta, josta voit saada hyötyä taloudellisesti tai poliittisesti. Käytännössä siis silloin kun jutun uskottavuus ja riippumattomuus voi kärsiä siitä, että juuri sinä kirjoitat aiheesta.

Kuitenkin mistä vain positiosta voi kirjoittaa, jos se on koko jutun pointti ja kirjoittaja pelaa avoimin kortein. Jos esimerkiksi olet aktiivinen poliittisessa liikkeessä ja kirjoitat kyseisestä liikkeestä, se on perusteltua vain, jos kirjoitat täysin auki oman positiosi ja teet itsestäsi toimijan. Kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan, onko tällaisesta valinnasta hyötyä vai haittaa.

Kokemattomat kirjoittajat aliarvoivat helposti sen, millaisiin ihmissuhdesotkuihin ja julkisiin likapyykkeihin itsensä voi saada imaistua kirjoittamalla omista tutuistaan. Tähän liittyy isoja riskejä vaikka tekijä ajattelisi olevansa hyvällä asialla. Pahimmassa tapauksessa jutun kohteet suuttuvat, lukijat pettyvät ja kirjoittajalle jää likainen olo.

 

Journalismissa puhutaan paljon kriittisyydestä. Pitääkö toimittajan epäillä kaikkea, mitä vaikkapa haastateltava sanoo tai mitä tiedotteessa sanotaan?

 

Usein kyse ei ole vain kriittisyydestä vaan yksinkertaisesti tarkkuudesta. Toimittaja ei voi ulkoistaa faktantarkistusta haastateltavalle. Haastateltava voi muistaa väärin, vaikka ei tarkoittaisikaan johtaa harhaan. Tiedotteet (yritysten, järjestöjen, yliopistojen, puolueiden, poliisin, kansalaisten…) voivat olla lähtökohta jutun teolle mutta eivät itse juttu. Pitää selvittää, mihin väitteet perustuvat. JSN:n ohjeet eivät koske haastateltavaa tai tiedottajaa, mutta ne koskevat sinua.

Pyysimme tähän kysymykseen vastausta tutkivaa työtä tekevältä konkaritoimittajalta. Näin kysymykseen vastaa Maria Manner, Ylen tutkivan ryhmän ja MOT-ohjelman tuottaja:

”Periaatteessa toimittajan pitää epäillä kaikkea. Käytännössä olisi tietysti liioittelua epäillä aivan kaikkea. Jutun luonteellakin on väliä: jos on tekemässä katugallupia muikkumarkkinoilla, voinee pitää uskottavana haastateltavaa, joka kertoo pitävänsä muikuista. Jossain toisessa yhteydessä yksinkertaisiakin väitteitä voi olla syytä kyseenalaistaa.”

”Kriittisyys on väline, ei itseisarvo. Ajattelen, että sen tarkoitus on auttaa kaivamaan esiin tosiseikat. Pohjimmiltaan kriittisyys tarkoittaa sitä, että toimittaja ajattelee kuulemaansa, näkemäänsä ja lukemaansa. Miksi haastateltava haluaa puhua tästä? Miksi hän sanoo noin? Miten asia todella on ja miksi? Kriittisyys tarkoittaa myös sitä, että yrittää selvittää lausunnon kontekstin. Miten vaikkapa vaalien läheisyys vaikuttaa poliittisiin kiistoihin? Jos kyseessä on esimerkiksi tutkimusta koskeva tiedote, on syytä etsiä käsiinsä alkuperäinen tutkimus ja tutustua siihen. Silkka kyynisyys on lähinnä tympeää. Aito kriittisyys edellyttää, että tuntee aiheen riittävän hyvin.”

”Kaikki vähänkin merkitykselliset väitteet jutussa pitää pyrkiä varmistamaan tai vähintään lähteyttämään uskottavasti. Eräs tarkka kollegani sanoo, että asiat voivat olla itsessään vähäpätöisiä yksityiskohtia, mutta silti jutun kannalta olennaisia. Ja jokainen virhe nakertaa jutun uskottavuutta.”

”Kriittisyys ei tarkoita epäluottamusta tai sitä, että välttämättä lähtökohtaisesti epäilisin haastateltavaa. On tärkeä kyseenalaistaa myös asioita, joihin itse uskoo. Usein ihmiset muistavat asiat sinnepäin tai väärin, vaikka heidän tarkoituksensa ei olisi valehdella. Etenkin henkilökohtaisissa asioissa on välillä epämukavaa kysyä haastateltavalta todistusaineistoa. Yleensä ihmiset kuitenkin ymmärtävät, kun heille perustelee, että jutussa on tärkeä tuoda esiin, mihin väitteet perustuvat ja miten ne on varmistettu. Hyvin tehty juttu on useimmiten haastaltavankin etu.”

”Toimittajan on tietysti tärkeää epäillä myös itseään. Vaikka toisin voisi ehkä luulla, siinä monet toimittajat ovatkin lähes neuroottisen hyviä. Joskus toivoisin, että journalistien itsekriittisyys näkyisi enemmän myös alan ulkopuolelle.”

 

Miksi ei saa haastatella kavereita?

 

Kavereita ei kannata haastatella, koska silloin toimittajan riippumattomuus on helppo kyseenalaistaa – ja niin on syytäkin tehdä. Sellainen näyttää epäilyttävältä lukijoiden silmiin: suosiiko toimittaja kavereitaan? Toinen syys on se, että kaverin haastatteleminen voi joskus olla helpoin tapa päästä kaverista eroon. Tuttu saattaa odottaa että teet jutusta sellaisen kuin he toivovat koska olette tuttuja, ja nämä näkemysten erot voivat johtaa tosi ikäviin tilanteisiin. Lopulta on molemmilla paha mieli. Etsi siis haastateltavat lähtökohtaisesti oman piirin ulkopuolelta.

Toisaalta on hyvä myöntää ja tiedostaa, että pienessä maassa esimerkiksi jonkin tietyn alan toimijat kyllä oppivat tuntemaan toisensa. Toimittaja on se, jonka täytyy pitää hajurakoa ja tunnistaa roolinsa. Jos pelkää tuttujen reaktioita omiin juttuihin, tuskin pystyy tekemään työtään uskottavasti.

Jos olet epävarma siitä, onko haastateltava liian lähellä, aina voit kysyä toimituksesta. Kysy vaikka: ”Minusta henkilö X olisi tähän paras haastateltava syistä X Y ja Z, mutta tunnemme toisemme tavalla Ö – onkohan tämä ongelma?” Joskus tuttu ihminen voi olla esimerkiksi paras asiantuntija kertomaan jostakin asiasta. Silloin tuntuisi älyttömältä etsiä toinen haastateltava.

Joskus taas toimittajan ja kohteen välinen suhde voi olla koko jutun pointti. Tällöin se pitää vain kertoa avoimesti lukijoille.

 

 

7. PALAUTE, SOME JA VIHAPOSTI

 

Pitääkö palautteeseen vastata?

 

Oikaisupyyntöihin tulee vastata aina. Niiden perustelut kannattaa käydä läpi toimituksen kanssa.

On myös kohteliasta vastata asialliseen palautteeseen ja useissa toimituksissa sitä myös edellytetään. Onhan lukija ottanut omaa aikaansa lähettääkseen ajatuksiaan lukemastaan.

Välillä palaute on ilahduttavaa, mutta välillä se voi olla kiivastakin. Silloin kannattaa muistaa, että viesti kohdistuu sinuun ammattilaisena, ei henkilönä.

Päätoimittaja Laura Saarikoski Helsingin Sanomista neuvoo:

”On hyvä muistaa, että kaikki työ, jolla on yhteiskunnallista vaikutusta herättää voimakkaita reaktiota. Toimittajien kannattaa ajatella, että debatti on merkki siitä, että työ on vaikuttavaa ja merkittävää. Palautetta sinänsä ei pidä pelätä. Asialliseen palautteeseen on hyvä vastata, ja oikaisupyyntöhin pitääkin.”

”Tämä ei tarkoita, että tarvitsee kestää häirintää tai henkilöön menevää kiusaa. Ihminen joka nimittelee toista, ei minusta ansaitse sitä vastausta. Mutta on toki tapauksia, joissa lukija kirjoittaa aika ilkeästi, mutta asiasta. Olen huomannut, että jos sellaisiin vastaa asiallisesti, yleensä toinen pyytää anteeksi sitä alkuperäistä viestiään. Usein jos ihmiset kokevat että heidät nähdään ja huomioidaan, he ovat sen jälkeen ystävällisiä.”

 

Entä jos saan vihapostia tai minua maalitetaan?

 

Nykyään maalituksesta puhutaan paljon, mikä on hyvä, jotta toimittajat tietävät miten toimia. Ei kuitenkaan kannata pelätä turhaan. Useimmissa medioissa on näiden tilanteiden varalta toimintaohjeet. Kysy siis kollegalta – olitpa kuukausipalkkainen tai free. Journalisti on koonnut hyvät ohjeet, joihin kannattaa tutustua. Journalistien tukirahaston Journalistin verkkovihaoppaasta löydät vinkkejä siihen, miten suojata yksityisyyttään ja mitä tehdä, jos joutuu verkkovihan kohteeksi.

On hyvä tiedostaa sekin, että suurin palautevyöry liittyy yleensä tiettyihin medioihin. Tiivistetysti: mitä suurempi media, sitä enemmän ja kovempaa palautetta. Jos kirjoitat Hesarille, saat varmasti enemmän someryöpytystä kuin Nuoressa Voimassa tai Long Playssa. Se liittyy siis myös lehden kokoon, rooliin ja merkitykseen, ei vain sinuun kirjoitukseesi, vaikka palaute tuntuisi henkilökohtaiselta.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Laura Saarikoski vastaa tähänkin kysymykseen:

”Kun häirintää ja uhkailua tulee, pitää pyytää apua. Tämä koskee sekä avustajia että toimituksen työntekijöitä. Lähes kaikissa toimituksissa on vihapuheen ja häirinnän vastainen ohjeistus, ja se alkaa aina siitä, että puhu asiasta. Kannattaa myös tsekata somen yksityisyysasetukset ja esimerkiksi sopia tarvittaessa, kuka lukee palautteen. Aina voidaan sopia, että vaikkapa esihenkilö lukee toimittajan luvalla meilit. Henkilöön kohdistuvat uhkailut viedään toimituksen johdolle ja turvallisuuspäällikölle, ja mietitään yhdessä, pitääkö tehdä ilmoitus poliisille. Näihin asioihin on toimituksissa prosessit olemassa, eikä pidä jäädä yksin.”

”Nykysomessa täytyy ymmärtää, että usein palaute ei ole henkilökohtaista vaan masinoitua. Ei pidä ajatella, että toimittajana sitoudut olemaan somessa vuorokauden ympäri tai että se on asia, jota täytyy jotenkin vain kestää. Aika pieni osa suomalaisista edes on esimerkiksi X:ssä, ei siellä päivystäminen ole mikään velvollisuus.”

”Kyllä minullakin on välillä mennyt panettelu ihon alle. Siihen auttavat kokemus ja vertaistuki. Joskus teen niin, että päätän palata asiaan somessa vähän myöhemmin, vaikkapa 48 tunnin kuluttua. Kannattaa kokeilla sitä. Et ole siellä palvelemassa herjaajia, eikä heillä ole oikeutta käyttää aikaasi sillä tavalla.”

 

 

8. JOURNALISTINEN YHTEISÖ

 

 

Missä voin tutustua muihin toimittajiin?

 

Tämä onkin tärkeä kysymys! Jokainen toimittaja tarvitsee journalistisen yhteisön. Kollegoilta oppii, heiltä voi kysyä apua, saa vaihtaa kokemuksia, pääsee länkyttämään journalismista. Toimitus on tietenkin luonteva paikka tutustua toimittajiin, mutta jos on uran alusta asti free, verkostoja pitää erikseen rakentaa. Ota yhteyttä liiton paikallisjärjestöön, etsi some-ryhmiä, ehdota toimituksen tuottajille free-illanviettoja tai aamukahveja.

 

Uskallanko kysyä apua kokeneemmalta ja tuntemattomalta kollegalta?

 

Uskallat kyllä! Lähes kaikki toimittajat rakastavat puhua journalismista ja töistään ja neuvoa toisiaan.

 

Milloin voi kuulua Journalistiliittoon?



Journalistiliiton sivuilta voi tarkistaa, millaiset ovat jäseneksi liittymisen ehdot, sieltä saa varmasti myös lisätietoa asiasta.

 

Kuinka paljon voin hakea apua tai neuvoja toimitukselta, kun teen juttua friikkuna?

 

Voi tuntua vaikealta saada yhteyttä toimitukseen, joissa moni on kiireinen ja kiinni omissa töissään ja palavereissaan. Siitä huolimatta: useimmiten kirjoittaja tarvitsee apua tai sparrailukaveria, ja saa sitä pyytää. Tässäkin tapauksessa: kysy! ”Ehtisikö joku katsoa juttua kanssani? Ehtisitkö jutella puhelimessa yhdestä jutun kohdasta? Jutun alku mietityttää, ehtisitkö vilkaista sitä?”

 

Saako jutuista palautetta toimituksesta?

 

Olisi tosi hyvä, että kaikista jutusta annettaisiin palautetta – sen pitäisi olla kirjoittajan oikeus. Usein palaute voi kuitenkin kiireessä unohtua. Silloin on oikein sopivaa kysyä palautetta itse. Sano vaikka: “Olisi kiva kuulla, miten tämä teidän näkökulmastanne meni. Tuliko jutusta sellainen kuin toivottiin? Voisinko ensi kerralla miettiä jotain toisin?”