Millainen on hyvä juttuidea?
Hyvä juttuidea on selkeä, konkreettinen, rajattu ja vähän yllättävä sellaisella tavalla, että se erottuu muista ja herättää yleisön mielenkiinnon. ”Hyvyys” riippuu paljon kohdemediasta, ja siksi hyvä idea onkin sellainen, joka on mietitty ajatellen jotain tiettyä mediaa. Uutismedialle hyvä juttuidea on uutinen, pitkään featureen erikoistuneelle toimitukselle toimii aihe, joka vaatii kaunokirjallisempaa käsittelyä ja kantaa mittansa. Hyvässä jutussa on selkeä näkökulma.
Hyvä juttuidea vastaa kysymyksiin:
Mitä? (Mitä juttu käsittelee.)
Mitä siinä? (Rajaus ja näkökulma aiheeseen.)
Miten? (Toteutustapa, laajuus, tyyli.)
Miksi? (Miksi tämä pitäisi julkaista).
Usein myös: miksi juuri nyt?
Joudut perustelemaan tämän kaiken toimitukselle, mutta sinun pitää perustella se myös itsellesi, jotta tiedät, mitä olet tekemässä.
Kun ideointia tekee usein, se muuttuu rutiiniksi. Alkuun päästäkseen voi käyttää esimerkiksi erilaisia ideointiharjotuksia. Sellaisia löytää helposti netistä, ja muun muassa tässä Journalistin jutussa on esitelty sellaisia.
Mistä aloitan tiedonhankinnan?
Googlaa, lue, selvitä, mitä muut ovat aiheesta kirjoittaneet. Huomaat, ettei kaikkea ole suinkaan kerrottu aiemmin. Kirjastossa on töissä tiedon etsimisen ammattilaisia, he auttavat spesifin tiedon etsimisessä. Monet toimittajat hankkivat (tausta)tietoa ihan vain soittelemalla: tutuille, haastatellun tutuille, omille lähteille, tutkijoille, miksei aiheeseen perehtyneille kollegoillekin. Aluksi tietoa on parempi olla aivan liikaa kuin liian vähän.
Kun juttelet ihmisten kanssa ja luet aiheestasi, alat vähitellen huomata, että jokin erottuu massasta, tai että jokin asia toistuu järjestelmällisesti. Siitä on sitten helppo lähteä syvemmälle, eteenpäin, kohti jotain sellaista, mitä ei ole perattu läpi. Usein tilanne on lupaava, jos mielessäsi on lopulta jokin kysymys, jota lähdet ratkomaan jutussa.
Mikä on tietopyyntö? Miten sellainen tehdään?
Tähän kysymykseen vastaa Long Playn toimittaja Karoliina Paananen, joka on tehnyt paljon tietopyyntöjä:
”Julkisuuslain mukaan viranomaisten, kuten virastojen, tuomioistuinten ja valtuustojen, asiakirjat ovat julkisia. Ne voivat olla esimerkiksi kuitteja, jotka koskevat julkista rahankäyttöä tai vaikka jostain asiasta tehtyjä päätöksiä. Olennaista on, että tieto, jota pyytää, on mainittuna jossakin asiakirjassa. Tietopyynnön avulla kuka vain voi saada julkisia aineistoja nähtäväkseen. Ihan kaikki asiakirjoissa ei kuitenkaan ole julkista. Viranomaiset voivat salata esimerkiksi sellaisia aineistoja, joista käy ilmi ihmisten terveystietoja ja muuta yksityistä. “
”Tietopyyntö lähetetään yleensä sähköpostilla viranomaisen kirjaamoon. Viranomaiset myös useimmiten lähettävät aineistot pyytäjille sähköpostin välityksellä. Kirjallisessa pyynnössä on sekin etu, että siitä jää merkintä.
Silloin, kun asia on kiireinen, eikä ole varmaa, mille viranomaiselle pyyntö kuuluu lähettää, voi olla järkevää soittaa ja varmistaa asia viranomaiselta ennen kuin lähettää pyynnön.”
”Viestiin on hyvä kirjoittaa mahdollisimman tarkat yksilöintitiedot asiakirjoista, jotka haluaa saada. Kaikenlaiset asiaan liittyvät päivämäärät, nimet, syntymäajat ja muut yksityiskohdat voivat olla auttaa. Tiedontarvetta ei ole yleensä pakko perustella, mutta jos hankkii asiakirjaa toimittajan roolissa, voi mainita, että pyytää tietoja journalistisiin tarkoituksiin.”
Kannattaa muistaa, että tietopyyntö ei ole mikään taitolaji: jos et tiedä, mitä kysyä tai miten, viranomaisen tehtäviin kuuluu neuvoa sinua. Voit soittaa viranomaiselle ja sanoa, että ”teen juttua aiheesta X ja tarvitsisin tiedon Y, miten minun kannattaisi muotoilla ja rajata tämä tietopyyntöni?”
Lisätietoa löytyy Julkisuuslaki.net-sivustolta. Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen tutkijat ovat koostaneet sinne seikkaperäisiä neuvoja tietopyyntöjen tekoon.
Mitä tietoja hankitaan haastattelemalla?
Haastattelutekniikoita ja -tyylejä on yhtä monia kuin toimittajia ja toimittajan työnkuviakin. Toimittaja Olli Seurin podcast-sarjassa toimittajat kertovat seikkaperäisesti ja konkreettisten esimerkkien kautta omasta tavastaan haastatella.
Avoin kysymys -podcast -sarja löytyy tästä.
Kannattaa muistaa, että haastattelu on paljon muutakin kuin tiedonhankintaa. Sillä taustoitetaan aihetta, tsekataan muiden väitteitä, hankitaan materiaalia tilanteen tai henkilön kuvaamiseen. Uutistyössä haastatteluja tehdään usein puhelimitse. Featuretoimittajien kannattaa pyrkiä paikan päälle: tapaaminen paljastaa asioita, joita ei näe puhelimessa tai videopuhelussa. Tietenkin on tilanteita, joissa keikalle ei voi syystä tai toisesta lähteä, ei vaikka olisikin hauskaa päästä juttumatkalle Teheraniin, Ouluun tai Vantaalle.
Featurejutussa haastattelu ei ole välttämättä tiedonhankintakeino, eivätkä sitaatit tiedonjakelua. Haastattelussa saadut tiedot kirjoitetaan usein omana kerrontana ja sitaatteihin nostetaan jotain, mikä kuvaa tilannetta, ihmisiä tai ihmisten välisiä suhteita. Featuressa sitaattien käyttötarkoitus on lähempänä sitä, mitä dialogi palvelee fiktiossa.
Miten voi skuupata vaikka jonkin politiikan uutisen? Miten se tyypillisesti syntyy: toimittaja soittelee lähteille ja suostuttelee kertomaan, vai lähteet kertovat uutisen toimittajalle?
Tähän kysymykseen vastaa politiikan toimittaja Robert Sundman.
”Kyllä lähteet joskus soittavat ja kertovat uutisen suoraan toimittajille. Toisin kuin somessa epäillään, se ei vielä riitä uutiseksi. Näin on ainakin niissä työpaikoissa, joissa itse olen ollut töissä.”
”Lähteillä on tietysti jokin syy, miksi ne haluavat tiedon julkisuuteen. Se ei itsessään tee uutisesta ongelmallista: tietohan saattaa olla totta ja uutisarvoinen. Sen oikeellisuudesta on kuitenkin varmistuttava. Siksi keskustelussa lähteiden kanssa kannattaa olla mahdollisimman tarkka ja kysyä, mistä asiaa voisi jatkoselvittää. Keitä henkilöitä siihen liittyy? Voisiko joltain muulta kysyä lisätietoja? Liittyykö siihen jokin päätös tai asiakirja, jonka voisi saada esimerkiksi tietopyynnöllä.”
(Ks. kohta ”Mikä on tietopyyntö ja miten sellainen tehdään?”.)
”Näiden keskusteluiden jälkeen on mahdollista jatkaa selvityksiä, jotta toimittaja saa mahdollisimman hyvän kokonaiskuvan asiasta. Joskus, itse asiassa aika useinkin, vuodot jäävät pöytälaatikkoon, kun niille on mahdotonta saada riittävää varmuutta.”
”Harvoin puhelin kuitenkaan soi niin, että tarjolla olisi jymyuutinen kultatarjottimella. Lähteiden kanssa työskenteleminen onkin usein pidemmän aikavälin puuhaa: Seuraat ensin toimittajana jotain aihetta ja tutustut sen kannalta relevantteihin taustahenkilöihin. Mitä enemmän seuraat, sitä enemmän olet yhteydessä näihin ihmisiin – ja mitä paremmin seuraat, sitä varmemmin alkavat myös lähteet kiinnittää huomiota tekemisiisi ja luottamaan, että tämä toimittaja kirjoittaa asiallisia juttuja, kannattaa siis olla yhteydessä suuntaan ja toiseen.”
”Joskus skuupit perustuvat tietopyynnöllä saatuihin asiakirjoihin, joista ilmenee jotain uutisarvoista. Tällöin skuupin mahdollistaa se, etteivät muut ole hoksanneet pyytää jotakin kyseistä dokumenttia. Ja kai joskus käy niinkin, että tieto on ihan julkisessa lähteessä – kukaan ei vain hoksaa sitä. Esimerkki voisi olla vaikkapa jokin perustuslakivaliokunnan mietintö: vasta joku asiantuntijaprofessori saattaa todeta haastattelussasi, että hei, tämä lausunnon kohta itse asiassa tarkoittaakin tällaista kiinnostavaa asiaa. Keskellä uutiskohinaa se on voinut mennä kaikilta muilta ohi.”
Miten voi verkostoitua politiikan piireissä ja löytää itselleen lähteitä tai syväkurkkuja – mistä voisi aloittaa?
Myös tähän kysymykseen vastaa politiikan toimittaja Robert Sundman:
”Verkostot syntyvät usein syventymisestä. Kun alkaa seurata jotakin politiikan osa-aluetta, huomaa, ketkä ovat asian kannalta olennaisia henkilöitä. Mitä pidempään seuraa, sitä varmemmin alkaa pitää yhteyttä näiden henkilöiden kanssa – törmää erilaisissa julkisissa ja taustatilaisuuksissa sekä tulee ottaneeksi yhteyttä.”
”Kannattaa aloittaa siitä, että tekee työnsä hyvin. Yleensä ’politiikan piireissä’ kyllä huomataan, kun joku toimittaja tekee kiinnostavia juttuja ja huolellista jälkeä – olivatpa kyseessä sitten uutiset tai analyysit.”
Mitä kannattaa tehdä, jos sovittu näkökulma alkaa vaikuttaa huonolta kesken jutunteon?
Näkökulmaa voi aina vaihtaa, ja silloin jos se on huono, se pitää vaihtaa. Jos jutun näkökulma arveluttaa sinua, puhu mahdollisimman varhaisessa vaiheessa jutun tilanneen toimittajan kanssa. Kerro duubiosi hänelle ja ehdota muutosta. Voit myös pyytää häneltä apua näkökulmanvaihdoksen miettimiseen.
Joskus juttu niin sanotusti kuivuu kasaan: on lähdetty tekemään juttua jollain oletuksella, ja se osoittautuu vääräksi. Silloin näkökulman muutoskaan ei aina auta, vaan juttu pitää vain tappaa. Lohdutukseksi voi sanoa, että yleensä mikään tiedonhankintatyö ei mene hukkaan: peruuntuneen jutun taustatöistä voi olla apua jonkin tulevan jutun teossa.
Haluaisin ryhtyä freetoimittajaksi mutta entä jos ajaudun konkurssiin, yksinäisyyteen ja hulluuteen?
Ei ole mitään syytä, miksi juuri freelancer ajautuisi hulluteen tai konkurssiin. Vapaa kirjoittaja on itse vapaa päättämään, mille toimeentulo rakentuu. Freen kannattaa koostaa tulonsa erilaisista palasista. Esimerkiksi: tarpeeksi helppotekoisia ja suhteellisen säännöllisiä pieniä toimeksiantoja, joilla voi tasapainottaa pitkiä ja taloudellisesti vähemmän tuottoisia juttuprojekteja. Journalismin tekemiseen voi myös hakea apurahoja. (Ks: Voiko journalismia tehdä apurahalla?) Toiset nauttivat omasta rauhasta, mutta jos kaipaa seuraa, voi järjestää kollegojen kanssa kirjoitustreffejä ja ideointisessioita, tai hankkia ihan vain lounasseuraa. Osa friikuista tekee töitä työhuoneilla, joissa tila jaetaan yhdessä muiden kanssa. Työhuoneesta voi muodostua pieni toimitus, vaikka töitä tehdään eri paikkoihin.
Toimittaja Virpi Salmi on ollut pitkään free ja kirjoittanut moniin suomalaisiin aikakauslehtiin, joten kysyimme asiaa häneltä. Näin hän vastaa: ”Kuten monissa (pieleen menneissä) tatuoinneissakin todetaan, silloin kun on halua, on väyliä. Jos on omaa halua freeksi, puolet henkisestä työstä on tehty. Kun ryhdyin itse freeksi vuonna 2010 vakituisesta alan työpaikasta, siihen rohkaisi etenkin kaksi asiaa: oma halu ja tuttujen freeksi jättäytyneiden esimerkki. Esteitä olikin sitten lukuisia. Kuka hullu jättää vakituisen työpaikan Suomen suurimmassa mediatalossa. Olin eronnut, asuntovelkainen ja minulla oli kahdeksanvuotias lapsi. Silloin kunnon ihminen tavoittelee tasaisuutta ja pysyvyyttä, ei vaihtelua ja epävarmuutta. Saisinko tarpeeksi töitä, osaisinko kirjoittaa (olin koko työurani lähinnä editoinut muiden tekstejä), saisinko työt tehtyä vai luuhaisinko päivät yöpaidassa, kestäisikö kantti, riittäisivätkö rahat ja siis miten työura menee, jos se ei olekaan putki korporaatiossa? En osannut edes kuvitella työelämää ilman vakituista työpaikkaa.”
“Alan sisällä freelance-työstä puhuttiin kimppuna ongelmia, joista freelancerit kroonisesti kärsivät. Mutta sitten Hesarista irtisanoutui muutama nimekäs tyyppi ja yhtäkkiä freelancerius alkoikin näyttää omissa silmissäni joltakin, jonka voisi painaa leuhkasti t-paidan rintamukseen.”
”Esimerkin voimaa ei voi yliarvioida. Freelancerius vaatii jonkin verran kanttia sietää vaihtelua ja epävarmuutta, kyllä, mutta ei juurikaan enempää kuin eläminen ylipäätään. Ehkä tärkeimmät freen ominaisuudet omasta näkövinkkelistäni ovat luovuus ja joustavuus. Se vaatii puuhakkuutta ja sellaista jaksamista, että ideoi, tarjoaa ideoitaan, innostuu aiheista, kokeilee monenlaista ja ymmärtää olla lannistumatta ei-kiitoksista.”
”Freelancer on markkinataloustermein alihankkija, ja ainakin itseäni on helpottanut ajatus työni bisnesöittämisestä, jolloin se vähän etääntyy omasta persoonasta. Yksinäisyyteen ei tahtomattaan ajaudu enää kukaan friikku. Kuulun itse ainakin kolmeen tai neljään alan Facebook-tukiryhmään, on tapaamisia, työhuoneyhteisöjä ja kollegoja, jotka ovat ystäviä. Liitto tarjoaa työnohjausta, jota kaverini ovat käyttäneet ja kehuneet. Tosin itse rakastan sitä, että saan tehdä töitäni keskeytyksettä omassa rauhassa. En edes tiennyt, että rakastan, ennen kuin kokeilin.”
”Monet pelkäävät myös omia ajanhallintakykyjään. Voin vakuuttaa käsi sydämellä, että sinä, aikuinen ihminen, opit sen vuodessa parissa.”
”Sitten on tietysti tärkein eli raha. Auttaa, jos ei ole ihan kuutamolla omista talousasioistaan, jolloin voi laskea, paljonko kuukaudessa tarvitsee rahaa ja lähteä pyrkimään sitä kohti. Nämä ovat myös asioita, jotka voi opetella. Freeaikanani olen kehittynyt merkittävästi paremmaksi talousosaajaksi kuin kuukausipalkan kuluttajana.”
”Suosittelen siis lähestymään asiaa oma talous etunenässä. Vaikka free on alihankkija, hän ei ole palvelija eikä ovimatto. Jos jutusta tarjotaan 150 euroa, älä tee sitä kahta päivää vaan kaksi tuntia. Jos se ei onnistu kahdessa tunnissa, kerro se ystävällisesti tilaajalle. Vittumaisuus olisi ihanaa, mutta yritän pidättäytyä.”
”Alussa ja tietysti joissakin poikkeuksissa voi joutua käyttämään työhön enemmän aikaa kuin olisi laskennallisesti järkevää, mutta kannattaa pitää huolta siitä, ettei ajaudu tunnelmiin, joissa koko ajan raataa alikorvattuna. Freetyön liian harvoin ääneenlausuttu etu on, että voit valita omat työsi. Todellisuus ei mene niin, että on kaavittava, mitä saatavilla on. Mahdollisuuksia on.”
”Palkkiot eivät ole alalla tällä hetkellä pääosin mitenkään hyviä, eivät ne ole koskaan olleet. Silti on mielestäni järkevämpää selvittää ensimmäisten freevuosien aikana, mitä haluaa tehdä kuin mistä saa eniten rahaa. Ja kun käy hyvin, huomaat jonkun vuoden päästä tekeväsi lähinnä vain töitä, joista aidosti innostut ja saat niistä vieläpä kohtuullisen korvauksen.”
Miten saisin jutuistani parempia?
Hirveän monen jutun suurin ongelma on tylsyys. Juttua ei jaksa lukea, katsoa tai kuunnella, jos se ei vedä. Siksi jutun imuun, selkeyteen ja vetävyyteen kannattaa panna paukkuja. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Toimivia perusasioita ovat: jutun pitää olla selkeä ja konkreettinen. Ei maalailua, ei hankekieltä, ei paperinmakuista hallintojargonia. Paljon viljelty perusohje on näytä, älä kerro (tai: näytä, älä selitä). Tämä tarkoittaa, että asioita kerrotaan konkretian kautta.
Rakenne on isoin ongelma melkein jokaisessa keskinkertaisessa jutussa. Hahmota juttua vaikkapa palasina ja aikajanana. Laita paukkuja aloituksiin (sekä jutun että jaksojen). Katso, että jutulla on koukuttava alku ja mieleen jäävä loppu.
Helpoin tapa saada jutuistaan parempia on hankkiutua tekemään töitä hyvien editoreiden kanssa. Jos olet freelancer, koeta saada juttujasi läpi lehtiin, joiden editointikulttuurin olet kuullut olevan kunnianhimoinen. Editointiprosessissa oppii kirjoittamista nopeutetusti – se on kuin saisi yksityisopetusta!
Vaihtoehtoinen oppimistapa on hyvien juttujen lukeminen. Lue mahdollisimman paljon ja kysy itseltäsi: Mitä valintoja tässä on tehty? Millainen temaattinen rakenne tekstissä on? Miten kirjoittaja käyttää sitaatteja? Miten teksti perustelee lukijalleen sen että aiheella on väliä? Millaista kieli on? Millaisilla esimerkeillä kirjoittaja perustelee väitteitään? Miksi juttu pitää otteessaan? Mikä jutussa saa jatkamaan lukemista?
Jos kirjoitat ensimmäisiä juttujasi, älä aloita monimutkaisesta pitkästä featuresta. Kirjoita ensin pienempiä ja helpompia juttuja, jotta pääset julkaisemaan ja rutiiniin kiinni. Vain kirjoittamalla paljon voit tulla paremmaksi.
Kuka tekee jutuille otsikot?
Otsikot tehdään toimituksissa. Osassa toimituksista on erilliset otsikkonikkarit, ja otsikoita testataan ja viilataan hartaasti. Toimittaja voi tietenkin tehdä jutulleen otsikkoehdotuksen, mutta varsinkin isoissa medioissa otsikot tekee toimitus. Usein jutun tekemisessä auttaa, jos mielessä on työotsikko, esimerkiksi kysymys, johon juttu pyrkii vastaamaan.