TOIMITTAJA JA TUNTEET

Uudet ihmiset jännittävät. Mitä teen?

Lähes kaikkia ihmisiä jännittävät uudet kohtaamiset jossain määrin. Et siis ole yksin. Pieni epämukavuus on ymmärrettävää, jopa tervettä, haastattelijan rooli on omalla tavallaan melko erikoinen ja suhde haastateltavaan latautunut. Ohjeemme kuuluu: Hyväksy, että joskus työssä jännittää. On siinä muunkinlaisia hetkiä!

Lisäksi voit keskittyä toimittajarooliin. Se joka lähestyy uutta ihmistä et ole tavallinen sinä, vaan toimittaja. Toimittaja taas on lukijan asialla. Olet tekemässä tätä jonku muun puolesta – auttaako se?
Jos taas haluat vimmaisesti kirjoittaa, mutta soittelu ja vieraiden ihmisten tapaaminen eivät ole sinun juttusi, mieti, haluatko oikeasti olla toimittaja vai ihan vain kirjoittaja. Toimittajan työhön kuuluu se, että jutellaan ihmisten kanssa jatkuvasti. Kirjoittaja voi tehdä monenlaisia töitä – ja julkaista myös journalistisissa medioissa esimerkiksi esseitä.

Puhelimella soittaminen pelottaa. Mitä teen?

Tässäkin on hyvä tietää, että ongelma on varsin yleinen. Puhelimen pelottavuus on asia, josta kokeneetkin toimittajat puhuvat hirtehisesti. Monet ammattilaiset ovatkin kehittäneet erilaisia rutiineja puhelimen voittamiseksi. Yksi käytännön ohje: jos tiedät, että sinun täytyy soittaa jännittävä puhelu, hoida se heti kun se on mahdollista. Eräs tunnettu veteraanitoimittaja hoitaa puhelut työpäivän ensimmäisenä asiana, heti toimistolle päästyään. Sitten se on ohi! Tuottajan tai editorin työssä on vähemmän soittelua, mutta näihinkin töihin päädytään toimittajan työn kautta, eli kannattaa keksiä keinot pelon selättämiseen.

Haastateltava heittäytyy hankalaksi sitaattien tarkastusvaiheessa, mitä teen?

Haastateltavan kanssa on hyvä käydä jo ennen haastattelua läpi haastattelun ”tarkistaminen” sitaateista siksi, että mitään kokonaisvaltaista tarkistus- tai tarkastusoikeutta haastateltavalla ei ole. Toimitus on vastuussa siitä, että juttu pitää paikkansa ja faktat ovat oikein – tätä vastuuta ei voi sälyttää haastateltavalle. Monella julkisuuden ammattilaisellakin on tarkistusoikeudesta väärä käsitys: kuvitellaan, että omat sitaatit voi kirjoittaa uusiksi ja jutusta voi poistaa haluamiaan kohtia. Osin tämä käsitys on varmaankin syntynyt siksi, että jotkut toimittajat suostuvat haastateltavien toiveisiin ja toimivat näin haastateltavan äänitorvena ja luovuttavat päätösvallan sisällöstä ulkopuoliselle.

Toimittajilla on erilaisia tapoja käydä läpi juttua haastateltavien kanssa. Haastateltavalle voi esimerkiksi lähettää jutun ja muistuttaa saatteessa, että hän voi korjata siihen mahdolliset asiavirheet. Tämä ei siis tarkoita, että haastateltava voisi kirjoittaa sitaatit saati jutun uusiksi. Selkeät asiavirheet tietenkin korjataan (”koirani nimi ei ole Pelle, vaan Pele”, ”muutin Seinäjoelle jo 2003, saatoin sanoa sen väärin tai kirjoitit väärin”).

Jotkut toimittajat lähettävät haastateltavalle vain sitaatit, sillä haastateltavalla ei ole automaattista oikeutta nähdä koko juttua ennen julkaisua. Joillakin on tapana lyhyen haastattelun jälkeen kerrata haastateltavalle, mitä äsken puhuttiin – tällöin erillisistä sitaattien tarkistuskierrosta ei tarvita (“kerroit, että sait tietää nimityksestä ollessasi aamupalalla kahden lapsesi kanssa”, ”toivoisit, että voisit työssäsi vaikuttaa….”, ”lupasit, että… ). Jotkut taas suosivat tapaa, jossa pitkäkin juttu luetaan haastateltavalle puhelimessa sähköpostitse lähettämisen sijaan. Tällöin tulkinnoista voidaan keskustella samantien – eikä juttu lähde forwardina lausuntokierrokselle koko suvulle, kavereille, viestintäjohtajalle tai muille ulkopuolisille.

Usein ”hankalaksi heittäytyminen” liittyy enemmän tulkintoihin tai jutun näkökulmaan kuin suoranaisiin faktoihin. Lähtökohta on se, että toimitus päättää jutun näkökulmasta, sävystä, tulkinnoista – ja myös vastaa niistä.

Haastateltavaa voi olla syytä  kuulla myös muissa kuin asiavirheissä. Onko hän loukkaantunut jutun sävystä, kritiikistä, siitä ettei juttu nyt vain miellytä häntä? Tämä ei ole syy muuttaa juttua. Vai onko jutussa jokin uutta tarkastelua vaativa väärinkäsitys, joka kannattaisi korjata, jotta lukija ymmärtäisi asian oikein tai saisi eväitä kokonaiskuvan hahmottamiseen?

Riippuu toimittajasta ja  toimituksesta, miten tähän vaiheeseen suhtaudutaan. Yleisesti kannattaa muistaa, että haastateltavat eivät ole yhdestä puusta. Julkisuuden ammattilaisten ”korjauksiin” kannattaaa suhtautua aivan toisin kuin ihmisen, joka on antanut elämänsä ensimmäisen haastattelun. Esimerkiksi kokeneen, valtaa käyttävän  poliitikon ei pidä antaa korjailla omia lausuntojaan jälkikäteen. Haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen haastatteleminen on hyvin erilainen tilanne.

Jutun jälkipyykkiä helpottaa, jos haastattelut on nauhoitettu.

Jos olet haastattelemassa ihmisiä ensimmäisiä kertoja, puhu mielessäsi olevista kysymyksistä kollegan kanssa. Opit pelisääntöjä, ja lopulta sinulle kehittyy oma tapasi toimia haastateltavien kanssa. Haastattelijan ja haastateltavien oikeuksia käsitellään Journalistin ohjeiden kohdissa 17-19.

Jutun kirjoittaminen takkuaa, tekstiä ei synny. Mitä teen?

Voi kuule, tuttu tunne! Kokeile vaikkapa näitä:

– Työterveyslaitoksen sivuilta löytyy helppo ohjeistus Pomodoro-tekniikkaan, jossa kirjoitetaan 25 minuutin jaksoissa ja pidetään säännöllisiä taukoja. Tämä toimii monelle!

– Älä jää yksin. Pyydä kollegaa lukemaan olemassa olevaa tekstiä ja kommentoimaan sitä. Jos tekstiä ei ole, puhu aiheestasi kaverille tai kollegalle ja pyydä häntä tarttumaan kiinnostaviin pointteihin tai näkökulmiin. Tämän juttukaverin ei tarvitse tietää asiasta mitään. Hänen pitää vain osata kysellä mitä vain. Kun selität hänelle aihettasi, huomaat helpommin, mikä on olennaista ja mikä on vielä epäselvää itsellesikin. Joskus kannattaa sopia säännöllisiä ”kyselytunteja” kaverin kanssa vaikka ei edes olisi jumissa tekstinsäö kanssa –  ihan vain siksi, että siitä on aina hyötyä!

– Muista, että toimittajalle kirjoittaminen on työ ja deadline on ystävä. Luovuuspuuskaa ei kannata odottaa, pitää vaan tehdä, vaikka sitten yksi kappale kerrallaan. Toimittaja Tuija Siltamäki on kuvannut kisällikursseilla tätä tekniikkaa sanaparilla: ”Tekee vaan.” Tätä sitten toistellaan. Eikö huvita? Tekee vaan. Etkö saa luettua, purettua nauhaa tai kirjoitettua? Tekee vaan. Vähän kerrallaan juttu valmistuu, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.

– Ajasta! Long Playn toimittaja Anu Silfverberg neuvoo: ”Kannattaa kokeilla ajastamista kollegan tai kanssa. Näin se toimii: Määrittele ensin jokin tarkkarajainen tehtävä, joka sinun on tässä nykyisessä työprojektissa joka tapauksessa tehtävä. Esim ”minun täytyy kirjoittaa jutun aloitusjakso / minun täytyy purkaa yksi haastattelu / minun täytyy tehdä muistiinpanot yhdestä tutkimusartikkelista). Pyydä kaveri tai kollega ajastuskumppaniksi. Hänen tehtävänsä on kysyä nyt sinulta: ”Mitä sinun täytyy tehdä ja kauanko siinä menee?”  Selitä hänelle ääneen tuo rajattu työtehtäväsi ja sen vaatima aika. (On tärkeä puhua nämä vuorosanat, se vaikuttaa tulokseen olennaisesti.)

Kaveri lupaa nyt soittaa sinulle takaisin kun aika on kulunut. Tai jos hän istuu vieressä, hän voi vahtia kelloa puolestasi. Kun aika on kulunut, kerro ajastajakaverille, mitä olet tehnyt – valmista tai ei. Jos et saanut koko tehtävää tehtyä, sovi uudesta minuuttimäärästä.

Tätä voi jatkaa sopivissa palasissa niin kauan, että työ on edistynyt sen verran että sen jatkaminen tuntuu helpolta yksinkin.

Ajastamista voi myös harjoittaa yhdessä niin, että molemmat kirjoittavat omia tehtäviään ja raportoivat niitä toisilleen samoissa aikasloteissa.”